Ajatuksia urheilijan päätöksestä jäädä äitiyslomalle
Ammattitriathlonisti Minna Koistinen kertoo, miten lapsenhankintapäätös syntyi kesken huippu-uran ja loukkaantumisen – ja miksi raskaus ei ole este huippukunnolle.
Minna on ammattivalmentaja ja valmentaa myös raskaana olevia ja juuri synnyttäneitä urheilijoita. Jos haluat tukea harjoitteluusi, ota yhteyttä: minna@triathlonsuomi.com
Julkaistu alun perin Minnan blogissa 18.9.2019.
Ammattiurheilijan päätös yrittää lasta voi olla hyvin spontaani tai suunniteltu. Ajattelin tässä kirjoituksessa maalailla muutamia vaihtoehtoja ja kertoa, miten meidän lapsenhankintapäätöksemme syntyi. Myönnän, ettei se ollut helppo. 🙂
Nostan esimerkiksi triathlonisti Nicola Spirigin. Nicola on olympiakultamitalisti (Lontoo 2012) ja -hopeamitalisti (Rio 2016) sekä nelinkertainen Euroopan mestari triathlonissa ja maratonilla (hänellä on lukuisia muitakin titteleitä, jotka löytyvät hänen sivustoltaan). Hän on saanut kaikki kolme lastaan olympiadien välissä.
Spirig sai nuorimman lapsensa keväällä (11.4.2019) ja sijoittui comeback-kilpailussaan World Triathlon Series Hampurissa 6.7.2019 jo kahdeksanneksi (matkat 750 m – 21 km – 5 km). Synnytyksestä oli kulunut 12 viikkoa. WTS-kisat ovat todella kovatasoisia, ja 8. sija näin pian synnytyksen jälkeen ei jätä paljoa sijaa Tokio 2020 -arvailuille (pistän lanttini likoon sen puolesta, että Nicola on kisoissa mukana ja taistelee jälleen podium-sijoista, 38-vuotiaana).
Toisaalta raskautuminen voi olla spontaania. Urheilija huomaa kaipaavansa taukoa tiukasta, jopa tylsän monotonisesta ja kurinalaisesta elämästä. Tai eteen tulee loukkaantuminen tai muu otollinen tilanne, joka päätetään lyhyen mietinnän jälkeen (yrittää) käyttää hyväksi.
Ammattiurheilu ja lapsen saamisen merkitys minulle
Meillä raskautuminen oli enemmän spontaani kuin suunniteltu. Toki olimme pohtineet lapsiasiaa lukuisia kertoja, mutta keskustelut olivat aina jääneet puheen asteelle ilman konkreettisia päätöksiä tai edes hämärästi hahmoteltuja tapahtumaketjuja ja -polkuja. ”Ehkä joskus sitten.”
Olen ollut ammattiurheilija 2 vuotta ja 9 kuukautta, jos ammattiurheilijuus määritellään ajaksi, jonka olen ollut poissa virkatyöstä ja elänyt urheilun ehdoilla. Tänä aikana olen kärsinyt kaksi suurta ja aikaa vievää loukkaantumista, enkä koe olleeni vielä kertaakaan kunnolla iskussa pitkään (suunnilleen yhtä kisaa pidempään). Kisamenestyksellä mitattuna pääsin huipulle syksyllä 2018 ja putosin saman tien alas, kun jouduin takareiden vamman vuoksi tauolle ja lopulta leikkaukseen (lisää taustastani urheilijaprofiilissani).
Lähtökohtamme Tatun kanssa on siis se, että minä vasta aloittelen elämääni huippu-urheilijana. Sain maistiaisen menestyksestä viime joulukuussa Ironman Argentiinassa, kun sijoituin Etelä-Amerikan mestaruuskisoissa kolmanneksi ja jätin taakseni maailman huippunaisia. Koska urani on vasta lähtökuopissa ja haluan a) huipulle ja b) pysyä siellä monta vuotta, olemme suunnitelleet, että urheilen tosissani 40+ vuoden kunnioitettavaan ikään asti.
Lapsen saamisen ajoitus ei ole helpoin palapeli, kun yllä olevat suunnitelmat otetaan huomioon. Ajatukset jälkikasvusta ovat pyörineet mielemme perukoilla jo jonkin aikaa. Toisaalta haluamme antaa minulle mahdollisuuden tavoitella unelmiani – näimme äärettömän paljon vaivaa sen eteen, että pärjäämme, vaikka en käy töissä vaan jahtaan unelmiani. Toisaalta olemme myös päättäneet, että haluamme lapsen.
Kun takareisileikkaus realisoitui, pysähdyimme miettimään tulevia vuosia. Olin joka tapauksessa pitämässä välivuotta kisaamisesta, ja edessä oli pitkä kuntoutuspolku. Jos yrittäisimme ja saisimme lapsen, saisin urheilla pitkän putken rauhassa ilman taukoja ja suorituskykymonttuja uran loppuun asti.
Toinen vaihtoehto olisi kuntoutua, kisata esimerkiksi kaudet 2020–2022 ja pitää vuoden vauvatauko 36 ikävuoden tietämillä. Se tarkoittaisi automaattisesti kolmatta välivuotta ja kolmatta kertaa pohjalta ponnistamista urheilu-urani aikana.
Jälkimmäinen ratkaisu tuntui vaikealta, etenkin kun olin juuri montussa (”en halua tänne enää”).
Loukkaantumisen vuoksi juuri tämä hetki tuntui kaikin puolin järkevimmältä ratkaisulta loppu-urani kannalta. Nyt saan mahdollisuuden harjoitella keskeytyksettä ja rakentaa suorituskykyä vuosi vuodelta yhä kovemmalle tasolle.
Olen nähnyt ja seurannut tarkasti lajini huippuja, jotka ovat saavuttaneet huippukuntonsa lapsen saamisen jälkeen, ja tiedän, ettei lapsi estä minua saavuttamasta parasta kuntoa, joka tästä kehosta on otettavissa irti.
Olen juuri lukemassa loppuun kirjaa, jonka on kirjoittanut yksi raskauden aikaisen liikunnan tutkimuksen pioneereista. Hänen mittavat tutkimuksensa viittaavat vahvasti siihen, että urheilu + raskaus = 1 + 1 = 3 – tiettyjen reunaehtojen täyttyessä. Urheileva odottaja ja urheilun pian synnytyksen jälkeen aloittava nainen siis hyötyy raskauden ja urheilun yhteisvaikutuksesta merkittävästi, ja hänen suorituskykynsä kehittyy enemmän kuin jos hän ei olisi ollut raskaana. Kirjoitan aiheesta ainakin yhden kirjoituksen syksyn mittaan.
Inspiroivat äititriathlonistit
Lopuksi muutamia minua inspiroivia äititriathlonisteja, joiden seuraamisesta voisi olla sinullekin iloa: Nicola Spirig, Mirinda Carfrae, Radka Kahlefeldt ja Caroline Steffen. Listalle pääsee myös Michelle Vesterby, joka asetti riman korkealle suorittamalla täysmatkan (3,8 km – 180 km – 42,2 km) Kööpenhaminassa elokuussa, 14 viikkoa synnytyksen jälkeen (Markus-poika syntyi 6.5.2019). Siinä minulle tavoitetta.
Jatka lukemista:
Raskaus ja urheilu – kaikki kirjoitukset
