SAPATTIVUODEN TRIATHLONSUMMAUS

Kausi 2018/2019 on ollut minulle hyvin poikkeuksellinen. Olen vuodesta 1988 saakka ollut työelämässä ja työhön on aina sisältynyt työn ohessa opiskelua ja työviikot ovat tupanneet venymään välillä reilustikin yli 40 tunnin. Keväällä 2018 olin sitten elämässäni uuden edessä kun työ ei rajoittanutkaan harrastamistani.

Tätä blogia kirjoitan lentokoneessa jossakin Lontoon ja Helsingin välillä matkalla Walesin Ironmanilta kotiin. Ylihuomenna on edessä paluu työelämään ja niinpä ajattelin summata sen mitä olen itsestäni ja triathlonharjoittelusta oppinut tämän mennen reilun vuoden aikana.

Pohjalle jonkin verran tietoa siitä, paljonko olen treenannut kuluneella kaudella alkaen syyskuusta 2018 päättyen syyskuun 2019 täysmatkan kisaan. Olin Mirkan valmennusryhmässä (jota siis kaudella 19/20 tuuraa Jupu). Pystyin tekemään harjoitukset lähes koko kauden ajan annetun ohjelman mukaisesti, vammoja tai sairasteluja ei treenijaksoon osunut. Koska olen innokas hiihtäjä, niin talvella korvasin annetun ohjelman juoksu- ja pyörätreenejä hiihdolla.

Kaiken kaikkiaan treenitunteja kertyi 54 viikon jaksolla 631 eli keskimäärin 11,7 tuntia per viikko. Eniten tunteja kertyi pyörään 279 tuntia. Juoksua kertyi 136 tuntia, uintia 94 tuntia, hiihtoa 67 tuntia ja voimaharjoittelua 55 tuntia. Kilometreinä pyörää kertyi 6670, juoksua 1386, hiihtoa 835 ja uintia 311 kilometriä. Edelliseen vuoteen verrattuna harjoitustuntimäärä nousi 9,3% eli ei mitenkään valtavan paljon, mutta se missä tapahtui iso muutos oli tehojen nousu.

Edellisenä vuonna keskimääräinen TSS (Training stress score) oli viikossa 522 kun se päättyneellä kaudella oli 613 eli prosenteissa tehon nousu oli 17,4%. Tuollainen tehon vuosinousu oli minulle ilman vammautumista mahdollista, sillä olen pitkän linjan kestävyysurheilija, maratonennätyksenikin on jo vuodelta 1993 ja jotain yksittäistä vuotta lukuun ottamatta urheilu ja liikunta on kuulunut elämääni koko aikuisiän.

Mitä sitten opin itsestäni kuluneen vuoden aikana?

Uni.

Minulla on ollut vakaa käsitys, että kahdeksan tunnin yöuni on minulle riittävästi. Tällä periaatteella olen mennyt vuosikymmenet ihan hyvin tuloksin sekä yksityiselämässä että työssä. Nyt kun minulla oli tilanne, että vuoden aikana herätyskello oli harvoin soittamassa ja saatoin ottaa halutessani päiväunet, niin yllätyin kahdesta asiasta. Ensinnäkin nukuin vuorokaudessa yhdeksän tunnin molemmin puolin. Toiseksi minut yllätti havainto, että kun sain nukkua riittävästi, niin tunsin itseni myös pirteämmäksi ja hyväntuulisemmaksi kuin aiemmin. Jälkimmäisen vahvistaa myös vaimoni Liisa, joten havainto on validoitu. Tästä tein sen johtopäätöksen, että olen elämässäni vuosikaudet nukkunut tarpeeseeni nähden liian vähän ja se on heijastunut myös suorituskykyyni ja mielialaani. Jotenkin sitä on kuitenkin turtunut pitämään tätä puutostilaa normaalina olotilana.

Mitä tästä opin jatkoa varten: asetan kunnon yöunet etusijalle elämässäni. Hyvä merkki riittäville yöunille on se, että ei tarvitse kelloa heräämiseen, mutta myös erilaiset unen laadun mittarit kuten Emfit tai Oura ovat hyviä objektiivisia apuvälineitä. Triathlonpiireissä on myös vähän muotiasia olla heti kuudelta aamulla uima-altaassa tai jossain muussa treenissä. Minulle se nyt vaan ei sovi, vaan minun kropalleni sopii rauhallinen herääminen, johon voi liittää vaikka pienen lihasten herättelyjumpan, mutta ei sen raskaampaa.

Riittävä ravinto.

Olen aina töissä ollessani pitänyt tiukasti kiinni siitä, että syön lounaalla kunnon aterian, mutta iltapäivän välipala on usein jäänyt kahvikuppiin ja energiapatukkaan jossain palaverien välissä. Nyt huomasin, kuinka tavattoman tärkeä on syödä iltapäivällä ihan tuhti välipala ennen illan treenejä. Energiaa riittää ihan toisella lailla päivän päätreeniin.

Täst’edes päätin siis pitää huolta kunnon iltapäiväpalasta joko omien eväiden tai työpaikan kahvion avulla.

Tehoharjoittelun määrä ja intensiteetti.

Jostain mieleeni oli tullut ajatus siitä, että kun ikää karttuu, niin tehoharjoituksia ei voi enää tehdä samaa määrää tai samalla intensiteetillä kuin ennen. Enää en ole samaa mieltä. Iän karttuessa palautuminen hidastuu ja laadukkaaseen palautumiseen pitää kiinnittää enemmän huomiota. Kuitenkin kun tästä pidin huolta, niin hyvin pystyin tekemään Mirkan ohjelman kovatkin viikot, joissa tehoharjoituksia pyörällä ja juosten oli parhaimmillaan (tai pahimmillaan) viidesti viikossa. Toki silloin elämä alkoikin jo muistuttaa ammattiurheilijan elämää; train – eat – rest – repeat.

Toinen asia, mistä olen entistä vakuuttuneempi, on monipuolisen voimaharjoittelun merkitys ja myös maksimivoiman kehittäminen. Iän karttuessa lihasmassa vähenee kiihtyvällä tahdilla ja jos harjoitus kohdistuu vain triathlonin lajispesifeihin lihaksiin, niin muu lihaksisto heikkenee ja tämä altistaa erilaisille vammoille.

Tästä aion jatkoa silmällä pitäen oppia sen, että pidän sisäharjoittelukaudella kiinni kahdesta punttisalipäivästä viikossa ja keväällä ja kesälläkin pidän yhden punttitreenin viikko-ohjelmassa. Edelleen en lähde kertaakaan tehoharjoitukseen huonosti palautuneena, vaan jos tunnen, että palautuminen joko treenistä tai muusta elämän kokonaisrasituksesta on kesken, niin lasken harjoitustehoja heti enkä vasta sitten kun ollaan jo lähellä ylirasitusta.

Kaikkein tärkein.

Masters-urheilijana tärkeintä minulle urheilussa on sen tuoma mielihyvä ja hyvän fyysisen kunnon tuoma energia elämään. Lisänä tähän saan samanhenkisiä kavereita, joiden kanssa tekeminen on kivaa. Myös erilaiset leirit ja kisareissut tuovat mukavaa vaihtelua ja piristystä elämään. Kaiken kaikkiaan urheilu tuo elämään sitä paljon puhuttua elämän laatua.

Kuluneen vuoden aikana olen oppinut sen, että kovatehoinen harjoittelukin voi olla hauskaa ja antoisaa. Jos se ei sitä ole, niin silloin jokin on pielessä harjoittelun määrän ja tehon suhteessa muun elämän kuormaan ja palautumiseen. Silloin jotain pitää muuttaa.

Räkä poskella ja pilke silmässä kohti uusia seikkailuja!