KUINKAS SITTEN KÄVIKÄÄN

Toukokuussa tuleva kisakesäni ei näyttänyt lupaavalta. Takareisivamma oli estänyt kokonaan juoksutreenit maaliskuun lopusta alkaen ja penkkipunnerruksessa venähtänyt vasemman käden kiertäjäkalvosimen infraspinatus teki uinnin mahdottomaksi vasemmalla kädellä. Näytti hetken siltä, että kaikki kisat jäävät välistä. Kisoihin asennoidun yleensä niin, että minulla on kesässä yksi pääkisa ja muut ovat siihen valmistavaa treeniä. Toukokuun aikana jouduin miettimään tavoitteet ja asenteet uusiksi, ennätystavoitteista oli luovuttava ja samalla päätin, etten kuuntele yhtään sisäistä soimaajaani vaan olen iloinen, tyytyväinen ja kiitollinen, jos pystyn osallistumaan ja suorittamaan kisat.

Olin laskenut, että takareiden kuntoutus vie 3 viikkoa ja että aloitan juoksemisen kesäkuun alussa. Heltrin Rykäsy Kuusijärvellä (uinti 750m, pyörä 20km, juoksu 5km) 8.6 oli ensimmäinen kisatapahtuma ja yhtämittainen testijuoksu sitten Aktia-cupin 23.3.19. Sprintti on minulle aivan liian lyhyt suoritus, koska en kykene nopeisiin siirtymiin. Lähtijänä olen unelmoija, aina viimeinen pukukopeissa, mutta jostain on lähdettävä liikkeelle ja siihen sprintti on hyvä kisashokki. ”Etene, älä suunnittele!” Kaikesta tumpeloinnista huolimatta Rykäsystä tuli hyvä treeni ja paras uutinen oli, että kykenin juoksemaan yhtäjaksoisesti 5km. Vasempaan takareiteen ja pakaraan tuntui, muttei sattunut, askellaajuus oli mitä oli ja vauhti 6-7 min/km, kokonaisaika 1 h 31 min.

Seuraavana viikonloppuna 15-16.6 oli edessä Vantaan tupla eli lauantaina SM-sprintti ja sunnuntaina perusmatka. Juoksussani näyttää toistuvan teema, että joulukuussa alkaa sujua ja 4.30-4.40 min/km vauhti löytyy vedoissa. Viime joulukuussa tässä hetkellisessä vauhdinhurmiossa päätin osallistua kaikkiin mahdollisiin SM-kisoihin, koska olin siirtymässä N50-sarjaan. Tätä tulin katuneeksi monta kertaa, mutta erityisesti Vantaan triathlonia edeltävällä viikolla. Jos pystyin juuri ja juuri juoksemaan vitosen, joka tuntui maratonilta, niin kestäisikö jalka kaksi perättäistä kisapäivää ja 10 km yhtäjaksoista juoksua?

Harjoitustalvena 2018-19 olin päättänyt uida ja juosta enemmän. Uinnin osalta näin myös kävi, uin keskimäärin 2-3x viikossa 4-6 km, mutta pelkästään räpylöillä tai pullarilla. Talvella treeneissä suoritettu koeuinti märkkärillä tuotti helposti 2 min/100m vauhdin, joten päättelin, että apuvälineuinti riittää. Rykäsyssä en saanut uintiaikaa, koska sykemittari oli jo aiemmin hajonnut, mutta koin, että uin paljon kovempaa kuin aiemmin. Vantaan SM-sprintin 750m meni aikaan 18 min, kun toivoin, että uisin 15-16 min. Tämä tarkoitti sitä, etten ollut kehittynyt uinnissa yhtään. Olin ajatellut, että hyvällä uinnilla olisi ollut mahdollisuus SM-mitaleille, mutta koska uinti olikin huonointa ikinä ja juoksu vielä huonompaa, niin sijoitus oli 4. Minun urheilemisessani sijoitukset ovat olleet aina ilahduttava sivutuote, niiden perässä en ole koskaan vakavasti ollut, joten sijoitusta en harmitellut, varsinkaan kun mitään ei olisi ollut tehtävissä. Kaikkein eniten ilahdutti ehjä ja lähes kivuton suoritus. Muutaman kuukauden mittarittoman ajan jälkeen olin ostanut uuden sykemittarin ja se näytti pyöräilyyn 31,5 km/h keskaria ja se oli positiivinen uutinen, vaikka tuntui etten 20 km aikana ehtinyt saada pyörää kunnolla käyntiin. Juoksu oli köpöttelyä, mistään vauhdinjaosta ei voinut edes puhua, kun vauhteja oli tasan kaksi, paikallaan seisominen ja eteneminen. Kokonaisaika oli joitain minuutteja parempi kolme vuotta aiemmin, mutta tunne oli hyvä ja olo kiitettävä.

Seuraavana aamuna aurinko paistoi sekä ulkona, että mielessäni. Ei migreeniä, tarmokas olo ja mahtava kisafiilis aloittaa perusmatka. Olin päättänyt uida ja pyöräillä kovempaa. Märkkärin vetskarin kiinnivetäminen tuotti haasteita ja seuratoveri totesi, että onpas sulla tiukka puku ja sillä hetkellä tajusin, että ilmankos se tuntuu niin ahtaalta, sehän on mulle liian pieni. Tästä ilahduttavasta havainnosta muodostui uinnin ensimmäisten satasten aikana empiirinen kokemus, etten saa happea eli ”kovempi uinti” vaihtui kuviokellunnaksi ennen ensimmäistä poijua: ”Mitä, mitä, pitääkö mun nyt keskeyttää, miksi en saa happea?” Olin lukenut märkkäriuinnissa mahdollisesta keuhkopöhöstä ja päättelin, että hengitysvaikeudet johtuvat liian tiukasta märkäpuvusta. En siis joutunut paniikkiin, vaan suutuin ja päätin, että pakko uida, jotta pääsen pyöräilemään. Kääntöpaikan jälkeen uinti alkoi jotenkin sujua ja toisella kierroksella luulin uivani kovempaa, mutta sen kierroksen aika oli vielä minuutin huonompi.

Pyöräilyosuus oli kertakaikkiaan loistava, rakastan Vantaan pyöräreittiä, toiseen suuntaan yleensä myötätuuli, toiseen vastatuuli, nousua ei ole liikaa, laskut ovat sopivia. Olin myös päättänyt, että nyt poljen kovaa enkä suunnittele, niinpä 32.3 keskari tuntui lottovoitolta ja että olin saavuttanut kauden tärkeimmän tavoitteen, joka oli päästä pyörällä 32 km/h. Juoksu sujui paremmin kuin edellisenä päivänä, mutta mielessä kummitteli jo kahden viikon päässä Lahdessa juostava puolimaraton. Aika 2.57 tuntui kaikkien juoksu- ja olkapäävaikeuksien jälkeen voitolta.

Kamppailin pitkään IM Lahden ilmoittautumisen kanssa, koska kisa osuu biorytmeihini niin, että sen jälkeen tulee takuuvarmasti migreeni. Kesällä 2018 vietin 4 päivän migreenistä yhden päivän terveyskeskuksen päivystyksessä ja toisen neurologisen päivystyksessä, mutta mikään ei auttanut, la kisa, ke ensimmäinen kivuton päivä. Muuten ajankohta, sijainti ja suorituspaikat ovat mukavat, tunnelmasta puhumattakaan. Jännitän uusia paikkoja, tilanteita ja ihmisiä, joten ensimmäisessä IM-Lahdessa minua pelotti migreenin lisäksi kaikki. Tänä vuonna en enää jaksanut pelätä enkä jännittää muuta kuin sitä, että kuinka selviän alkuverkan jälkeen juoksusta. Juoksin edellisellä viikolla vuoden ensimmäisen pitkän lenkin 16.74 km jonka jälkeen luotin, että raahustan jotenkin maaliin, mutta 7-8 min/km on nöyryytys entiselle 5min/km maratoonarille.

Kevään aikana ja erityisesti märkkärin isompaan päivityksen jälkeen olin havahtunut, että olen taas talven aikana lihonut ja kävin vaa’alla. Jouduin myöntämään, että painoni oli noussut 5 vuoden aikana noin kilo per vuosi, 55-56:sta 59-60:een. Koska kesälomalla minulla on aikaa havainnoida, miltä näytän, niin päätin laihduttaa. Tähän kannusti myös ajatus, että jos hapenottokyky kehittyy, mutta samalla massa kasvaa niin summa on +-1.

Lahdessa 29.6 tavoitteeni oli tehdä kovempi suoritus kuin edellisenä vuonna. Sää oli onneksi parempi ja vesi lämpimämpää, joten pelkokerrointa ei ollut edes uinnin suhteen, vaikka siinä odotusahtaudessa lähtökarsinassa, jossa ei mahtunut edes kyykkäämään, syke keuli ja sydän puski rinnasta ulos, mutta keskittymällä rauhalliseen nenänkautta hengitykseen sain pidettyä paniikkikohtauksen loitolla. Uinti olikin sitten melkoinen mellakka, puolen metrin aaltoa puski vastaan ja jengiä lappasi takaa 6 sekunnin syötöllä yli, kun rintauinnilla väistelin kiireisempiä ja tähyilin vapaata väylää. Päätin, etten ikinä enää osallistu kisaan, jossa on liian paljon osallistujia käytettävään pinta-alaan nähden ja ettei pysty yhtä vetoparia vetämään ilman, että on kahden kiilassa ja kolmas niskassa. Aallokko ja auringon kilo vedessä oli esteettinen nautinto ja olin kiitollinen, että oli tehty Hannun kanssa Munkan rannassa 2 km uinti kovassa aallokossa (paluukilometrin olisin kävellyt takaisin, mutta Hannu oli sitä mieltä, että uidaan), joten aallokosta tiesin selviäväni. Aika 50 min oli 4 min parempi kuin edellisvuonna ja nyt pyöriä oli T1:ssä huomattavasti enemmän kuin viimeksi. Se 4 min valui tosin vaihdossa hukkaan, kun ynnäilin, miten paljon puen päälle ja vessassa kävin vielä lopuksi.

Edellisvuoden jäätyminen oli niin tuoreena mielessä, että en uskonut, että reitin varrella olisi lämmin, vaikka vaihtopussien välissä auringon paisteessa oli kuuma, joten vedin pitkät päälle ja varmuudeksi kommandopipon, koska niskoillani on taipumus kärsiä vedosta. Lähdin polkemaan hyvillä mielin ja voimissani, tänään lähtee. Kesäkuun alussa käytiin polkemassa reitti Inkan kanssa, joten se tuntui tutulta ja turvalliselta. En ole mikään mäki-ihme millään välineellä, mutta poljin alun mäet ohituskaistalla, Hollolan jälkeen rankimmassa nousussa huokasin ensimmäisen kerran, että olisikohan pitänyt ottaa mäet vähän kevyemmin ja 30 km kohdalla huusin kannustamassa olleille Minnalle ja Tatulle epäuskoisena, että olen ihan sippi. Jaloissa ei ollut yhtään sellaista poweria kuin Vantaalla ja oli pakko himmata vauhtia. Samassa tajusin, että laihduttaminen viikkoa ennen puolimatkan kilpailua ei ehkä ollut ollut hyvä idea, vaikka olin olevinaan tankannut viimeiset päivät. Jalat olivat pehmeät ja voimattomat. Jouduin myös myöntämään toisen virheen, olin pukenut liikaa ja että minulla oli kuuma, mitä ei yleensä pyöräillessä tapahdu, joten kehon sisälämpötila oli liian korkealla jo alussa. Sain onneksi revittyä kommandopipon vauhdissa kaulalle, mutta pitkät hihat ja lahkeet olivat ja pysyivät. Pyöräretki eteni, mutta siitä puuttui se tappomeininki ja hurmos, joka oli Vantaalla ja jostain syystä olin vakuuttunut, etten selviä juoksusta ja lopetan T2:seen.

Vaihdossa suostuttelin itseni lähtemään juoksureitille kokeilemaan miltä tuntuu. 1 km kohdalla ajattelin, että enää 20 km jäljellä, ehkä se tästä sujuu kilometri kerrallaan. ”Vauhti” oli 7-8min/km. Ensimmäisellä vitosella kävin kamppailua, että kumpi on nöyryyttävämpää, keskeyttää vai olla maalissa surkealla ajalla. Juoksussa ei ollut mitään ongelmaa paitsi, ettei se edennyt ja tuntui vaikealta. Mitä sanoisin syyksi keskeytykselle, kun syytä ei ollut? Totesin, etten pystyisi vakuuttavasti valehtelemaan, että jalkaan sattui, kun siihen ei sattunut, joten päätin nöyrtyä kestämään huonon ajan ja olemaan tyytyväinen maaliin pääsystä. Sain voimaa Juha Riikosen (?) masinoimasta aaltoryhmästä noin 4km kohdalla. Kisa-alueella oli mahtava tunnelma, treeniryhmäläisiä oli tullut kannustamaan, JP:n ja Annan ehdin rekisteröidä, mutta kiitos te kaikki, jotka siellä olitte. Reitti juostiin kahtena n. kympin kierroksena, joka jakautui kahteen silmukkaan, joista se jälkimmäinen oli lyhyempi ja kauniimpi, tällä oli henkisesti iso merkitys. Kun ensimmäinen 10,5 km oli taivallettu ja sain läpyt maalialueella Aki Pajunojalta, tiesin selviäväni maaliin. Olin yhtä riemuissani kuin ekalla Joroisten puolikkaalla 2016, kun silloin sangen onnettoman ensimmäisen treenivuoden ja hyvin ikäviä tapahtumia sisältäneen alkukesän jälkeen mietin, että mennäkö vai eikö mennä. Voitin itseni, kun menin ja pääsin maaliin ajalla 6.52. Nyt juoksuaika oli 2.26 ja kokonaisaika 6.48, mutta jälleen voitin itseni ja ah, miten tyytyväinen olin siitä. Migreeni tuli tälläkin kertaa, mutta nyt kärsin kotona, sillä kokemus oli opettanut, etteivät piikitkään auta ja tamperelaisittain päätin, ettei tehrä tästä nyt mitään numeroo.

Lohjalla kisattiin 13.7 SM-perusmatka. Perusmatkalla uinti on minulle liian pitkä suhteessa muihin lajeihin, mutta päätin, että se on hyvä harjoitus Joroista ajatellen ja logistisesti Lohja on kätevästi saavutettavissa. Lohja on myös kisapaikoiltaan tuttu, sillä ex-mieheni perheen mökki on Lohjanjärvellä. Juoksemista sai taas edeltävällä viikolla toden teolla jännittää, kun alaselkä/lonkka oli niin kipeä, ettei yhtä juoksuaskelta pystynyt ottamaan. Suomen urheiluhierojaopiston McGyver Karri Tauro taikoi minut dryneedling-hoidolla häkellyttävällä tavalla kisakuntoon ja Lohjalla kympin juoksu sujui parhaiten koko kesänä. Reitti oli ihastuttava déja-vu kokemus, kun se kulki samoja polkuja kuin 20 vuotta aiemmin olin juossut.

Pyöräreitti herätti ajatuksia etukäteen, kun kuulin, että se ajetaan 8×5 km kierroksena. Käännösten lisäksi siinä oli useampia shikaaneja liikenneympyrästä sorsaparveen, joka onneksi eteni samalla logiikalla kuin hirvet eli vain eteenpäin. Hidastuksista huolimatta reitti tuntui suhteellisen nopealta ja oli oikeastaan aika hauska, joten 8 kierrosta meni sukkelasti. Ampiaisen pistojäljeltä tuntuva sisäreisi kiinnitti jossain vaiheessa huomioni, mikä ihme siellä nyt oli, satulahan oli toiminut koko kesän moitteettomasti. Parkaisin kauhusta, kun näin rikkihankautuneesta lahkeesta ulospullistuvan punaisen lihan, mitä minulle on tapahtunut??? Vauhti vääjäämättä hidastui, kun päättelin tapahtuman kulkua ja arvoin jatkotoimenpiteitä. Reiden iho oli selkeästi rikki, mutta estikö se etenemistä, no ei estänyt ainakaan pyörällä, mutta nähtäväksi jäi, kuinka olisi juoksun laita. Onneksi reisieni paksuuden suhde lantioon on sen verran optimaalinen, että reidet eivät juostessa hankaudu yhteen. Nostin lahjetta ylöspäin, jotta reikä peittyi ja toivoin, ettei puku näyttäisi kauhean pahalta ja nautin kesän kivoimmasta kisajuoksusta. Kokonaisaika oli vähän yli 3 tuntia, kisan reitit, järjestelyt ja keli olivat mahtavat.

Ampiaisen pisto osoittautui reidestä sisään pyrkineeksi nippusiteen solmukohdaksi. Olin kaventanut uutta ISM PN1.1 satulaa nippusiteellä alapuolella olevista raudoista. Nippusiteen solmukohta oli kierähtänyt sivulle niin, että se osui sisäreiteen ja upposi lihaan asti tehden kolme reikää ja hiersi ihoa reikien ympäriltä noin 4 sentin kaistaleen.

Haavan hoidosta tuli seuraavan neljän viikon pääteema. Mitättömän tuntuinen vaiva, mutta silti se esti treenaamisen ennen ja jälkeen Joroisen. Lohjan jälkeen torstaina haava näytti paremmalta ja päätin testata mikä keinoiho toimisi ja jotta saisin viikolle edes yhden treenin. Pystyin uimaan, juoksemaan ja pyöräilemään, mutta illalla haava alkoi märkiä ja keinoiho oli revittävä irti. Suihkuttelua, ilmaa ja Abilaria hoito jatkui. Perjantai meni matkustaessa Joroisille ja siellä touhutessa, joten iltaan mennessä haava punotti ja tykytti. Menin näyttämään sitä ensiaputelttaan ja odotin saavani vihjeen, millä verhoilisin haavan kisaa varten. Vapaaehtoistyöntekijät eivät järkytykseltään kyenneet muuhun kuin päivittelyyn, joten päätin koettaa äitini ehdottamaa hunajahoitoa. Seurakunnan leirikeskuksessa holvasin haavan päälle Abilar-hunajacomboa ja ihme tapahtui. Tykytys loppui parin tunnin jälkeen ja aamulla haava oli niin kuivunut, että sain sen peittymään kokonaan Compeedilla. Välillä aina epäilyttää, mutta nyt oli helppo huutaa mielessä: ”God exists!!!”

Joroinen on kuin kotiin menisi, savolaiset vedet, tiet, maastot ja maisemat. Seurakunnan leirikeskuksen ihana emäntä Eija ja siellä vuosien varrella tutuksi tulleet ihmiset. En jännittänyt mitään muuta kuin sitä, että saanko haavan päällä pysymään jotain, joka mahdollistaisi uinnin. Kerrankin minusta tuntui, että olen valmis kisaan. Valvatuksella lähtötunnelman huipensi kaiuttimesta luettu Herran siunaus, lämmin ja turvallinen kapseli kietoutui ympärilleni, I’m safe.

Rukoukseni kuultiin muutenkin kuin haavan osalta, sillä keli oli täydellinen ja tunnelma loistava. Uinti sujui hyvin ja luulin taas uivani kovaa, mutta aika oli huonoin ikinä Joroisilla, 50 min. Vaihdossa keskityin, että kaikki tarvittava on päällä ja mukana. Pyörän alussa pää olikin pehmeä ja teki mieli luovuttaa, onko mun pakko polkea 90 km niin kovaa kuin jaksan. Minnan puheet (huudot) kaikuivat päässäni ja käskytin itseäni ottamaan sokeria ja ettei jaksamisessani ole mitään vikaa. Tankkaus toimi ja join lämmön takia poikkeuksellisen paljon. Kun eka kierros oli ajettu, tiesin selviäväni maaliin ja jopa niin, että pystyisin kiristämään tahtia. Vilkaisin T2:ssa kelloa, 2.55 eli pyöräenkka! Kehitystä oli tapahtunut, vaikkei taaskaan niin paljon kuin olisin toivonut. Juoksustrategia oli selkeä, kävele alun jyrkkä mäki, juokse, pysähdy joka huollossa, toista sama neljä kertaa. Lahdessa opin, että elimistöä täytyy jäähdyttää, niinpä loiskin vettä puseroon ja päähän, vedin vuoroin varovasti ja tarvetta tunnustellen urkkaa, geeliä ja suolaa. Minusta tuntui, että juoksin ja ystävät sanoivat, että se näyttikin siltä. Kolmannen kierroksen lopuksi terveen jalan pohjetta/akillesta viilsi voimakas kipu ja säikähdin, että nytkö tämä lysti päättyy akilleen katkeamiseen, mutta kipu säilyi aisoissa niin, että pystyin juoksemaan koko matkan.

Joroisen juoksuosuus on minulle vuosittainen kohtaaminen pyhän kanssa. Olin tällä kertaa ennen kisaa varma, että tämä on viimeinen puolimatkan kisani, mutta jälleen kerran jouduin kisahurmoksen valtaan, jossa tavoite asettui taas seuraavan vuoden Joroisten kisaan ja että ensi vuonna tulee sitten ennätys, kun se tänä vuonna jäi tulematta. Tähän asti olen joka vuosi parantanut siellä ennätystäni. Tämän vuoden aika 6.07 on toiseksi paras ja juoksuvaivojen jälkeen työvoitto ja maalissa olin täynnä universaalia rakkautta, onnea ja riemua, jota jaoin pyytämättä esim. Alexander Stubbille ja Antti Haqvistille. Mutta nuoruusvuosieni motto, I run, I exist, on edelleen totta ja ensi vuotta kohti mennään jo täyttä päätä uusilla kujeilla.