Projekti huipentuu

Posted by:

Kesä kului tänä vuonna treenien merkeissä. Treeniohjelma kertoi mitä milläkin viikolla tehdään ja muut aktiviteetit suunniteltiin sitten treeniohjelman ehdoilla. Heinäkuun lopussa palasin Rovaniemeltä Espooseen ja sitten olikin enää viikko jäljellä. Tuo edeltävä viikko oli sikäli tiukka, vaikkei treenejä enää ollutkaan, että se alkoi täydellä teholla. Kisaviikolla koulutin opettajia maanantaista keskiviikkoon kuusi tuntia päivässä eli toisin sanoen kuusi tuntia seisoin ja puhuin. Alkuviikosta myös hieman tuntui nielussa jotakin epämääräistä ja hain apteekista sinkkisuihketta ja muutamat buranat napsin myös, jottei mikään tauti vain pääsisi iskemään. Ehkä syynä oli pitkän kesän jälkeen enemminkin tuo runsas puhuminen tiloissa, joissa ei ensimmäisenä päivänä vielä ollut kesän jäljiltä ilmastointi päällä..

Tankkauksen pyrin tekemään myös oppikirjan mukaan, niin kuin kesän treenitkin. Keskiviikkona natuskin karkkia minkä kerkesin, join tuoremehuja ja tietenkin oikeaa ruokaa yritin saada syötyä niin paljon kuin jaksoin.

Tallinnaan lähdimme torstaina. Olin etukäteen kitissyt, että on kyllä ihan rahastusmeininki tässä, kun torstaina on jo kisainfo, mutta nyt jälkikäteen olen sitä mieltä, että tällainen järjestely oli ainakin itselleni erinomainen.

Torstaina kävin kuuntelemassa kisainfon Virussa. Torstain ilouutinen oli se, että uinti oli siirretty merestä järveen. Uinti on minun vahvin lajini, joten ajatus siitä, ettei uitaisi ollenkaan tai uinti jäisi kokonaan pois, ei innostanut. Rovaniemellä eivät uintivedet tänä kesänä lämmenneet kunnolla edes 15 asteisiksi, joten kylmyys ei olisi ollut minulle iso ongelma. Tosin, en kyllä olisi siinä 11 asteisessa vedessä halunnut uida.

Torstaina ehdin vielä tutustua expoon, joten hotellille palailin hyvillä mielin hupirannekkeen, repun sekä exposta ostetun hupparin kanssa (konkarit tiesivät kertoa niiden loppuvan kesken, joten sen olin osannut heti shoppailla itselleni).

Perjantaina aamulla juoksin vartin verran hotellikorttelia ympäri treeniohjeiden mukaisesti. Iltapäivällä ennen T1:lle lähtöä käytin pyöräni expon pikahuollossa. Olin suunnitellut pyörän viemistä huoltoon ennen kisaa, mutta kaiken kiireen keskellä se sitten jäi. Pyörähuollon tyyppi katseli pyörääni hetken ja bongasi aerotangon päästä pilkistävän rautalangan pätkän ja kysyi olenko huomannut sitä. Joo, kyllähän mä sitä maanantaina vikalla pyörälenkillä aikani kuluksi rämpyttelin. Tämä pyörääni tutkinut kaveri kertoi, ettei se ole oikein hyvä asia. Jaa, no voitasko me asialle sitten jotain tehdä? Vartin verran kaveri sitten värkkäili mun pyörää ja kun tulin hakemaan sitä, hän näytti mulle vaijerin pätkää, joka oli peräisin mun pyörästä. Vaihdevaijerin säikeistä oli yli puolet poikki! Siinähän sitä olisi oltu, kun vaijeri olisi mennyt poikki kisassa ja olisin elämäni ensimmäistä täysmatkaa suorittanut kaksivaihteisella pyörällä.. Huh, onneksi käytin pyörän asiantuntijan tarkistettavana ja ilomielin maksoin sen 15 €, joka multa tästä hommasta veloitettiin.

Kun pyörä oli kunnossa, oli aika suunnata vaihtoalueelle. Sinne oli järjestetty bussikyyditys. Auto, jolla pyörät kuljetettiin täyttyi juuri nenäni edestä, päädyin pyöräilemään T1:lle.

Lauantaiaamuna herätyskello soi 4:15. Vaatetta päälle ja aamupalaa natustelin kävellessämme Vapauden Aukiolle, josta bussit lähtivät. Yökerhojen jumputus kuului kadulle ja ihmisiä istuskeli terasseilla, osa oli suuntaamassa baarista kotiin. Huoltajakseni kisaan mukaan lähteneelle miehelleni naureskelin, että kannattaa valita tyttöystävänsä oikein: onko klo 4:30 menossa vai tulossa?

T1:llä tarkistin varusteet, pumppasin renkaat ja sitten olikin aika laittaa märkäpuku päälle. Niin perjantaina kuin lauantaiaamunakin joku kyseli, että jännittääkö. Rehellinen vastaus oli, että ei jännitä. Kaiken olin tehnyt ohjeiden mukaan, jos se ei riitä, niin sitten se ei riitä, tässä vaiheessa asialle ei enää voi mitään tehdä.

Uinnin rolling start rullasi nopeasti ja pian olin jo sukeltamassa järveen. Olin asettunut lähtökarsinassa 1 h – 1 h 15 min puoliväliin. Lähdin itse tasaisella vauhdilla uimaan kohti ensimmäistä poijua, ekalle poijulle mentäessä ohi meni porukkaa paljon. Kun päästiin toiselle poijulle, aloin itse ohitella porukkaa, kolmannen poijun jälkeen sain uida rauhassa omaa uintia. Kääntöpoijujen kohdalla oli hieman ruuhkaa, mutta muuten todella väljää. Läpsyttelin uintia menemään, takasuoralla yhtäkkiä tuli sellainen kuka sammutti valot fiilis. Järven vesi oli todella sameaa, mutta takasuoralla järvi oli ilmeisesti matalimmillaan ja pohjamuta sekoittui veteen, sillä vesi oli yhtäkkiä ihan mustaa ja pimeää. Sitten uinti yhtäkkiä loppuikin ja oli aika nousta vedestä. Kurkkasin kelloa, joka näytti 75 min. Olin todella tyytyväinen aikaan, sillä uintini oli ollut sellaista hyvän mielen läpsyttelyä. Hyvää peesiä en uinnissa kenestäkään löytänyt, mutta kun 900 uimaria samassa järvessä menee, niin eiköhän siinä ilman varsinaista peesiäkin saa jotakin hyötyä.

Vaihto meni sutjakasti, naisten teltassa ei ollut juuri ketään ja vastaan tuli samantien avustaja, joka kysyi mitä voi tehdä. Piti vähän jopa toppuutella häntä, että äläpä niin nopeasti vedä märkäpuvun lahkeita mun jaloista, kun penkki, jolla istuin ei ollut kaikkein tukevinta mallia, vaan meinasin keikahtaa nurin. Paita olikin nopsasti päällä ja tuo avustajani olikin jo ehtinyt pukea numerovyön minulle ennen kuin itse sitä edes huomasin. Vessan kautta pyörälle.

Pyörä lähti kivasti liikkeelle. Sykemittarin näytöistä ei yllättäen löytynyt wattinäyttöä. Hmm, en ole kyllä Vantagella ehtinyt kisata kuin Rykäsyn ja Arctic Triathlonin harkkakisan, silloin mielestäni watit näkyivät, nyt eivät. Päätin olla murehtimatta wateista, aurinko paistoi ja fiilis oli hyvä. Koska olen kohtuullinen uimari, mutta surkea pyöräilijä, suihki ensimmäiset kaksi tuntia porukkaa musta ohi jatkuvalla syötöllä. Heillä onneksi oli vauhtia niin reilusti, ettei minun tarvinnut peesiväleistä huolehtia. Rullailin menemään, sykkeet vakiintui sinne 130 kieppeille ja aloitin tankkaamaan energiaa. Minulla oli kolmen tunnin geelit pullossa, pyöräpaidan takataskussa lisää eri makuisia geelejä, kolme karjalanpiirakkaa ja suolaista kuivalihaa, jota napsin aina, kun vatsassa alkoi tuntua öklöltä. 20 minuutin välein otin huikkaa geelipullosta ja tasatunnein nautiskelin karjalanpiirakan ihanan suolaisella goudalla päällystettynä. Puolessa välissä pyörää huomasin, että olin energioissa yhden geelin edellä, sillä geelipullo loppui 20 minuuttia liian aikaisin. Puolen välin jälkeen geelit eivät enää hirveästi houkutelleet, vaikka mulla oli eri makuja, joista valita. Huoltopisteiltä nappasinkin sitten mukaan järjestäjän tarjoamia patukoita, jotka maistuivat. Energiat upposivat pyörän loppuun asti hyvin.
Pyörä oli kokonaisuudessaan sellainen hyvänmielen pyöräily. Myötätuulessa pyörä kulki yli kolmeakymppiä, vasta tuuleen vauhti sitten hiipui. Olin laskenut, että jos ei kummempia ongelmia tule, olisi 7 tunnin pyöräily mulle realistinen tavoite, joka vaatisi 25.6 km/h keskarin. Laskeskelinkin aina tunnin täyttyessä kuinka monta minuuttia olen edellä tavoitettani. Puolessa välissä oli pakko pysähtyä vessaan ja toisen kerran vielä 130 km kohdalla, ehkä olisin T2:seen asti päässyt ilman pysähdystä, mutta totesin, että pysähtymällä vikat kilometrit ovat miellyttävämpiä. Pyöräilyn loppu menikin fiilistellessä sitä, että tässä mä teen elämäni pisintä pyöräilyä ja mulla on tosi kivaa. Aurinko paistaa, mihinkään ei satu, vaikka toki reisissä väsymystä tuntui. Raatobussin tiesin olevan kaksi tuntia perässäni, joten sitähän voi halutessaan pitää vaikka pidemmänkin tauon, jos siltä tuntuu. Elämä hymyili! Vähän ennen pyöräilyn loppua alkoi oikeassa nilkassa tuntua hassua vääntöä, ei varsinaisesti sattunut, mutta tunsin nilkassa jotain. Pyöräilyyn minulta kului aikaa 6 h 54 minuuttia ja 59 sekuntia, eli olin arvioinut pyöräilyajan etukäteen oikein.

T2-vaihtoon ajaessa minulta napattiin pyörä ja sitten piti lähteä mukulakiveyksellä juoksemaan vaihtotelttaan. Totesin, ettei pyöräkengillä kivetyksellä juoksemisesta tule mitään, joten nappasin kengät käteen ja juoksin sukkasillani telttaa kohden. Ennen kuin olin edes päässyt vaihtopussilleni huusi vaihtohenkilökunta minua kääntämään numeroni eteen (ehkä ohjatakseen minua tarvittaessa oikean naulakon luokse etsimään pussiani?), tuossa hässäkässä kun yritin numeroa vetää eteen repesi numerolapun toinen kiinnityskohta. Vaihtoteltassa olin yksin, joten pistin siellä työskentelevän tytön hommiin. Kerroin, että pärjään kyllä vaatteiden vaihdossa, mutta hän voisi fiksata numerolappuun mulle uuden reiän. Meinasin olla vaihdossa vähän liiankin nopea, kengät oli jo jalassa, kun tajusin, että ainiin mun piti vaihtaa sekä shortsit että paita (olin pyöräillyt oikeilla pyörähousuilla ja pyöräpaidalla). Siispä kengät pois ja vaatteiden vaihto. Kun minä olin valmis, oli myös numerolappu korjattu ja eikun menoksi.

Juoksun ensimmäinen kierros oli kivaa menoa. Vapauden aukiolla kääntöpaikalla kajareista soi ” A feeling, woohoo, that tonight’s gonna be a good night. That tonight’s gonna be a good night. That tonight’s gonna be a good, good night…” Siinä kohtaa oli jo kyyneleet silmissä, tää on ihan mahtavaa ja biisin sanat osuivat juuri oikeaan paikkaan. Siinä vaiheessa tiesin jo, ettei tässä noutaja tule vastaan, vaan maaliin ehdin tarvittaessa vaikka kävellen. Tokan kierroksen lopussa alkoi jalkoihin sattua ja kolmannen kierroksen alku oli vaikea, olin onneksi laittanut juoksun special need bagiin toiset juoksukengät, jotka helpottivat oloa. Ne eivät rullaa yhtä hyvin kuin kengät, joilla aloitin, mutta niissä oli enemmän tilaa varpaille ja sitä tilaa varpaille tässä kohtaa tarvittiin. Kenkien vaihto helpottikin menoa, vaikka toki vauhti alkoi hiipua, mutta juoksussa pysyin.

Juomapisteiden kohdalla kävelin ja rauhassa join vettä ja cocista sekä söin aina väliin suolakurkkua ja suolakeksejä. Loppua kohden, kun makea alkoi jo ällöttää, maistuivat tarjolla olevat appelssiini lohkot aivan ihanilta!
Ekoilla kierroksilla jaksoin huudella vastaan tuleville treenikavereille tsemppejä, lopussa ei enää jaksanut, hymyillä yritin ja nostaa peukkua siinä vaiheessa, kun muuta ei enää irronnut. Reitin varren kannustus oli myös ihan mahtavaa! Kiitos kaikille reitin varressa huutaneille, teistä sai energiaa! Mulla oli sekä lippiksessä että numerolapussa nimi, joten tuntemattomatkin huuteli tsemppejä nimeltä.

Lopulta oli enää viimeinen puoli kierrosta jäljellä ja maali häämötti edessä. Olin jaksanut juosta koko matkan, vaikka olin etukäteen ajatellut, että jos puoli väliin jaksaisin juosta, niin sitten voin vuorotella kävelyä ja juoksua, mutta niin se vaan meni koko matka juosten. Punaisella matolla kuulin ne odotetut sanat ”Anniina, you are an Ironman!” Itkuhan se tuli, kun maaliin pääsin ja Ari oli siellä mua odottamassa. Projekti oli saatu kunnialla päätökseen!

Kun minut oli maalissa kääritty folioon lähdin hakemaan ruokaa ja jätin samalla mitalin kaiverrettavaksi. Kun sain mitalini takaisin ihmettelin kaiverruksesta vastanneelle tyypille, et olinko mä tosiaan noin nopea. Loppuaika oli 13 tuntia 24 minuuttia. Olin etukäteen laskeskellut, että aika tulee varmaan olemaan siellä 14-15 tuntia. Toki kello tikitti kädessä koko ajan ja maraton meni aikaan 5:05, mutta en ollut juoksun aikana missään välissä laskenut, mikä loppuaika mahtaisi olla. Se olikin siis iloinen yllätys, kun se selvisi minulle mitalin kaiverruksen yhteydessä, koska kelloa kiinni laittaessakaan en ollut siinä tunnekuohussa katsonut mitä aikaa se näytti, tärkeintä oli, että olin päässyt maaliin!

Illalla haimme vielä kaikki tavarani T2:sta, jottei aamulla tarvitsisi tehdä muuta kuin mennä satamaan. Tämä olikin hyvä vaihtoehto. Illalla vielä jaksoin, aamulla olisi voinut tehdä tiukkaa hakea kamoja ja pakkailla niitä, nyt nuo menivät kisan jälkeisillä endorfiineillä.

Sunnuntaina kotona huomasin, että oikea nilkka on turvonnut melkoiseksi palloksi.. Hmm. se tuntemus nilkassa pyöräilyn lopussa, oli juoksun aikana enemmän kuin tuntemus, lopussa jopa kipu, mutta en sitä siinä sen kummemmin rekisteröinyt, enkä muistanut enää maaliin tultuani. Pyöräkenkiä kaappiin laittaessa hoksasin, että oikean kengän klossi on 3 mm vinossa, siinä siis syy nilkan oireiluun.

Nyt eletään maanantaita. Väsyttää, päikkäreitä olen nukkunut monet. Kun makuulta nousee ylös, on liikkuminen aluksi melko kömpelöä, mutta kun liikkeelle pääsee niin vetristyy nopeasti. Koirien kanssa olen löntystellyt kaksi puolen tunnin kävelylenkkiä. Niiden jälkeen väsyttää ja päikkärit tulee tarpeeseen. Jännityksellä odotan huomista, kun arki alkaa ja töissä pitäisi jaksaa kuusi tuntia. Ehkäpä tämä tästä vähitellen helpottaa..

Ennen kisaa ajattelin, että tämä on sellainen kerran elämässä kokemus, mutta… Mulla oli koko reissun ajan ihan huippu fiilis ja päällimmäisenä tunteena kiitollisuus siitä, että pystyn tähän. Minkäänlaista vitutusta tai epätoivon hetkiä en matkan aikana kokenut. Meninkö siis liian hiljaa? Ehkä kovempaakin olisi päässyt, mutta miksi olisi pitänyt? En nyt ehkä vielä ensi kesänä lähde uudelleen täysmatkalle, mutta ihan varmasti jossain vaiheessa haluan kokea tämän toisenkin kerran!

Nyt pari viikkoa lepäillään ihan rauhassa. Helsinki City Triathlonin aikuinen-lapsi-sarjaan olen parin viikon päästä lupautunut osallistumaan treenikaverin lapsen parina, silloin siis paluu triathlonin pariin. Syyskuussa on myös ohjelmassa Solvalla Swimrun. Muuten ajattelin ottaa syksyn treenit kevyemmällä otteella: yhteistreenien lisäksi omat treenit fiiliksen mukaan. Ensi kesän tavoitteista en vielä tiedä, puolimatka nyt varmaan ainakin, mutta mistä sitä tietää mihin sitä innostuu lähtemään…

0

About the Author:

Olen kolmikymppinen luokanopettaja, safariopas ja Varga-Neményi-kouluttaja. Kirjoittelen hektisestä arjesta ja ensimmäiselle täysmatkalle treenaamisesta.
  Related Posts

Add a Comment