Ironman 70.3 Lahti

Posted by:

Vuoden treenit saivat huipennuksensa viime lauantaina Lahden Ironmanilla. Kyseessä on triathlonin puolimatka, eli päivän agendalla oli 1,9 km uintia, 90 km pyöräilyä ja 21,1 km juoksua. Todellista urheilun juhlaa siis koko rahan edestä!

Lahden IM oli elämäni kolmas triathlon-startti ja ensimmäinen puolimatka. Pari viikkoa aikaisemmin kävin hakemassa vauhtia ja varmuutta Vantaa triathlonin perusmatkalta. Samaisessa tapahtumassa olin tehnyt triathlon-debyyttini vuotta aikaisemmin, ja nyt vuoden treeneillä perusmatkan aikani parani peräti 15 minuuttia. Tämä loi uskoa itseen, ja lähdin puolimatkalle melko luottavaisin mielin. Saavuin Lahteen perjantaina, eli päivä ennen kisaa. Perjantaihin kuului kisanumeron haku, tutustumista Vesijärven aaltoihin, Pasta Party sekä kisainfo.

Valitsin Lahden kisan lähinnä logistisista ja taloudellisista syistä. Lahteen pääsee kätevästi ja edullisesti lähijunalla, ja majoitus hoituisi Heinolassa sukulaisten luona. Vasta ilmoittautumisen jälkeen huomasin, että kyseessä on erityinen “yöttömän yön kilpailu”, eli startti olisi vasta iltapäivällä. Ei mitenkään optimaalista tällaiselle aamuvirkulle, mutta menköön.

Perjantai-iltana uni ei meinannut tulla, ja aamulla heräsin turhan aikaisin. En kuitenkaan ollut tästä kovinkaan huolissani. Sama tilanne oli Karhunkierroksellakin, enkä kokenut että yksi huonosti nukuttu yö olisi merkittävästi haitannut suoritusta. Aamulla pakkasin vielä tavarat kisapusseihin ja suuntasin kohti Sibeliustaloa. Pyörä ja varusteet vaihtoalueelle, ja sitten vain starttia odottamaan! Onneksi paikalla oli iso liuta kavereita. Jutustelemalla aika kului mukavammin eikä hermoilulle jäänyt liikaa aikaa.

UINTI

Yhtäkkiä kello oli jo kolme, ja oli aika vetää märkäpuku päälle. Kävin pikaisesti pulahtamassa ja siirryin lähtöalueelle. Lähtöalueelle ryhmityttiin uinnin tavoiteajan mukaan. Olin laskeskellut, että täydellisissä oloissa täydellisellä suorituksella uinti saattaisi mennä 35 minuuttiin. Niilo-veljen rohkaisemana menin 30-35 min aikaa tavoittelevien uimareiden sekaan, vaikka tiesin että kovasta aallokosta johtuen aika tulisi todennäköisesti olemaan hiukan huonompi. Ujuttauduttuani täpötäyteen lähtökarsinaan aloin katsella ympärilleni. Joka puolella ympärilläni oli minua päätä pidempiä harteikkaita miehiä. Tunsin olevani pahasti väärässä paikassa, ja aloin vahvasti epäillä yliarvioineeni oman tasoni. Täydessä karsinassa ei kuitenkaan mahtunut liikkumaan, joten päätin antaa asian olla.

Kuulutukset kertoivat pro-urheilijoiden starttaavan, ja pian sen jälkeen olikin jo meidän muiden vuoro. Lahden kisassa oli ns. rolling start, jossa viiden sekunnin välein kuusi kilpailijaa kerrallaan lähti uimaan. Jono liikkui nopeammin kuin odotinkaan, ja pian oli minun vuoroni pulahtaa mukavan vilpoiseen veteen. Uinnissa peesejä ei tarvinnut etsiä, sillä porukkaa oli yllin kyllin. Lähes koko matkan muiden uimareiden raajoja heilui joka puolella, ja kerran sivuaallokko heitti rotevan miehen suoraan päälleni. Mutta minä vain nautin uimisesta ja ylipäätään vedessä olemisesta! Kokemukseni mukaan aaltoja vastaan ei kannata liikaa taistella (ne voittavat kyllä), ja sen sijaan yritin parhaani mukaan tehdä yhteistyötä aallokon kanssa. Tunsin olevani kuin korkki, joka hyppii ylös ja alas aalloissa. Myötäaallokossa otin kaiken ilon irti aaltojen voimasta, ja annoin niiden kuljettaa minua kohti uinnin loppua.

Uinnin loppupuolella fiilistä vähän haittasi se, että merkkipoijut olivat mielestäni turhan kaukana toisistaan, enkä meinannut nähdä niitä aallokon ja etäisyyden takia. Muutaman kerran jouduin luottamaan edellä uiviin vähän matkaa ennen kuin bongasin itse seuraavan poijun. Paljoa en kuitenkaan kierrellyt ainakaan Garminin mukaan, joka näytti uintimatkaksi 1907 m. Uinnin ajaksi tuli 36:56, mihin olen olosuhteet huomioon ottaen tyytyväinen.

(Pieni hehkutus rohkaisuksi uintia vasta aloitteleville: Kolme vuotta sitten osasin uida ainoastaan rintaa, ja kilsan matkaan altaassa meni puolisen tuntia. Aikuisenakin voi siis oppia uusia juttuja!)

PYÖRÄ

Uinnin jälkeen alkoi kisan jännittävin osuus, pyöräily. Olin pyöräillyt 90 km vain kerran aikaisemmin elämässäni, ja tuostakin kerrasta oli yli kymmenen vuotta. En siis oikein tiennyt mitä odottaa. 90 km kuulosti todella pitkältä matkalta, mutta toisaalta tiesin että kestävyyttä minulla riittää, sisusta puhumattakaan.

Olen pahemman sortin sunnuntaipyöräilijä. Pyöräillessä alan yleensä mietiskellä mitä milloinkin ja unohdan polkea kovaa. En kuitenkaan halunnut viettää pyöräreitillä puolta päivää, joten yritin tietoisesti pitää yllä edes jonkinlaista vauhtia. Olin opetellut ajamaan aerotangoilla kaksi päivää ennen Vantaan kisaa, ja Lahdessakin suurin osa matkasta meni ala-asennossa lekotellessa. Tein myös oman nopeusennätykseni, kun rymistelin yhdessä alamäessä menemään yli viittäkymppiä (max. nopeus 52,7 km/h). Monelle tuo on varmaan ihan normaali (tai hidas) vauhti alamäissä, mutta mulle se oli ihan tarpeeksi hurja.

Koko matkan mun ohi vilisi pyöräilijöitä, itse taas taisin ohittaa kolme kanssakilpailijaa. Sain ihanasti tsemppiä ohi viilettäviltä seurakavereilta ja reitin varrella olevilta kannustajilta. Söin lähes kellontarkasti 20 minuutin välein, ja selvisin jopa etukäteen jännittämästäni pullon nappaamisesta huoltopisteellä. Puolivälin jälkeen päätin kiristää vauhtia, koska meno tuntui liiankin leppoisalta. Jälkikäteen vauhteja katsoessa nopeus kasvoi kuitenkin vain vähän. Koko pyöräily meni matalilla sykkeillä ja aika lailla mukavuusalueella, mutta reidet väsyivät. Ei mikään ihme mun vähäisillä pyöräilymäärillä. Pyöräaika 3:19:05 (ka vauhti 27,5 km/h) oli lähes olemattomaan pyöräilykokemukseeni nähden yllättävän hyvä.

 

Pyöräilyn jälkeen hymyilytti. Olin selvinnyt haastavimmasta lajista!

JUOKSU

Pyöräilyn loppupuolella etureisissä alkoi tuntua jo sen verran, että puolimaratonin juokseminen ei kuulostanut erityisen houkuttelevalta. Juoksu tuntui kuitenkin yllättävän hyvältä heti ensimmäisistä askelista lähtien, mutta ei siitä huolimatta mennyt ihan nappiin. Olen aikaisemminkin huomannut, että pyöräilyn jälkeen minun on todella hankala kontrolloida juoksuvauhtiani. Lähdin liikkeelle aivan liian kovaa, koska jalat eivät yksinkertaisesti suostuneet menemään hitaampaa. Muutaman kilometrin jälkeen vauhti alkoi heitellä hurjasti, ja vaihteli n. 5:00-6:30 min/km välillä ihan holtittomasti. Kuten odottaa saattaa, tällainen ei pidemmän päälle tuota kovin hyvää tulosta. Ja niinhän siinä kävikin, että juoksu alkoi hyytyä puolen välin paikkeilla. Minusta tuntui etten saa happea jos juoksen kutosta kovempaa. Jaksoin kuitenkin juosta koko matkan, ja puolimaratonin ajaksi tuli 1:58:56. Tasaisella vauhdinjaolla aika olisi voinut olla huomattavasti parempi, mutta olin tyytyväinen että pääsin kuitenkin alle kahden tunnin.

Se on siinä!

Kokonaisajaksi vaihtoineen päivineen tuli 6:03:55. Etukäteen olin laskeskellut, että täydellinen suoritus saattaisi johtaa kuuden tunnin alitukseen. Näin varmasti onkin, sillä nyt aallokko hidasti uintia, pyöräilyssä oli selkeästi varaa kiristää vauhtia, ja juoksu olisi voinut mennä paremmin. Ei kuitenkaan harmita ollenkaan. Vähän reilu kuusi tuntia on tulos, johon olen todella tyytyväinen! Ensi kesänä siirryn vitosella alkaviin tuloksiin.

Maaliin tullessani olin yllättävän hyvässä kunnossa, ja paljon vähemmän raihnainen kuin vaikkapa Karhunkierroksen jälkeen. Yksi triathlonin hyvistä puolista onkin se, että rasitus jakautuu tasaisemmin koko kropalle. Paluumatkalla Sibeliustalolta majapaikkaani Heinolaan huokaisin vielä että minä sitten tykkään kisoista. Rakastan kihelmöivää kisajännitystä, kisojen tunnelmaa ja itseni ylittämistä. Lahden kisasta aivan erityisen tekivät kannustusjoukot. Yleensä olen kisareissuilla yksin tai treenikavereiden kanssa. Nyt huolto- ja kannustusjoukoissa oli äiti, isä, täti, Niilo ja Anna sekä iso joukko ystäviä. Kiitos kaikille mukana olleille, te teitte tästä juhlan!

Onnellinen puolikas Iron(wo)man maalissa.

Lahden Ironmaniin päättyi kuusi kuukautta kestänyt henkilökohtainen treeniohjelmani, ja nyt on oikeastaan vähän kummallinen olo. Viimeisen puolen vuoden ajan vapaa-aikani on pyörinyt melko vahvasti treeniohjelman ympärillä. Nyt se on ohi, eikä mulla ole yhtään kisailmoa sisällä. Ensi viikolla suuntaan 3,5 viikoksi Peruun tapaamaan vanhoja kavereita. Amazonin sademetsässä ei liikuta mihinkään ilman viidakkoveistä, joten edessä on lähes kuukauden mittainen täysi tauko treenistä. Varmaan ihan tervettä sekin.

Elo-syyskuussa haaveilen osallistuvani yhteen tai kahteen swimrun-kisaan. Sopiva kisapari tosin vielä puuttuu, joten jos yhtään kiinnostaa niin laita mulle viestiä. Swimrun on ihana laji ja loistava tapa saada varmuutta avovesiuintiin! Triathlon-kisojen pariin palaan varmaankin vasta ensi kesänä, ellei ennen sitä satu tulemaan vastaan aivan erityisen houkuttelevia tilaisuuksia.

Ihanaa kesää kaikille!

0

About the Author:

Olen 30-vuotias harrastelijaliikkuja, joka käy halailemassa puita aina kun ennättää. Blogissa fiiliksiä metsäpoluilta, tuntureilta, meriltä, umpihangesta ja välillä ehkä kuntosaliltakin.

Add a Comment