Uinti- ja kisamietteitä kilpailukauden kynnyksellä

Olen uimakandidaatti vuosimallia 1982 ja uimamaisteri vm 1983. Olin lievästi hämmentynyt, kun nämä suoritukset oli kirjattu erään kaupungin palkkalistoilla ollessani ansioluettelooni. Vaikka nämä aikoinaan tuntuivat hienoilta suorituksilta, niin itse en niitä kuitenkaan rankannut akateemisia tutkintoja vastaaviksi. Olin laittanut kaikki todistukset osoitukseksi harrastuneisuudestani ja esimerkiksi kyvystäni pitkäjänteiseen ponnisteluun, en laskenut niitä virallisiksi todistuksiksi.
Lapsena rakastin uimista. Keväisin jäiden lähdettyä olin noin kolmantena Juojärvessä, ystäväni ja hänen sisarensa yleensä ehtivät ensin, koska he asuivat lähempänä uimalaa. Yläasteen aikana suhde kaikkeen muuttui. Jos aiemmin olin aina ollut liikkeessä, niin silloin kaikesta tekemisestä tuli tietoista suorittamista. Tuntien uintisessiot, joissa hypittiin vuoroin pää ja jalat edellä kolmosesta, vitosesta, ponnarilta ja uitiin välissä kaksvitoselle muuttuivat nopeiksi pulahduksiksi veteen ja pois. Osasin uida sammakkoa, selkää, koiraa ja kissaa ja muutaman vedon räkäkroolia, mutta oikeista uintitekniikoista minulla ei ollut mitään hajua. Vasta vuonna 2015 pääsin niistä jonkinlaiseen käsitykseen.

Lapsena myös uimahallit olivat mahtavia paikkoja. Bussiretket Outokummun tai Kuopion uimahalleihin tuottivat mahtavia elämyksiä, mutta uimahalleissa käynnin riemu latistui tietoisuuden lisäännyttyä uimahallivesien sisältämistä mikrobikannoista. Sain toisella opiskelukierroksellani biotekniikan opinto-oikeuden lisäksi ravitsemustieteen sivuaineopinto-oikeuden ja pääsin immunologian kurssille. Siellä kuulin yhden parhaimmista luennoista ikinä ja opin, että sodanjälkeisen sukupolven ulkohuussi ja kerran viikossa sauna hygieniatasolla eläneillä oli paljon parempi vastustuskyky kuin heidän juoksevan veden parissa eläneillä jälkeläisillään. Minun maaseudulla kasvaneet vanhempani ovat terveitä kuin pukit, itse olen imuroinut kaikki mahdolliset perinnölliset sairaudet. Pakkoneuroottisuuteni uimahallien epähygieenisyyttä kohtaan katosi tämän tiedon myötä ja nykyään nielen tyytyväisenä ulostebakteereja ja ureaa sisältävää kloorivettä ja viihdyn taas uimahalleissa oikein hyvin.
Avovesiuinti on tuottanut vuodesta toiseen haasteita. Ensimmäisessä kisauinnissa ennen lähtöä sanottiin, että on muutama minuutti aikaa käydä järvessä lämmittelemässä. Minä ajattelin, että eiköhän 1.5 km uinnin aikana ehdi lämmetä riittävästi. Virhe. Olisi pitänyt käydä jäähdyttelemässä etukäteen, sillä hengitykseni salpautui heti ensimetreillä. Olin onneksi kokenut saman kerran aikaisemmin, joten en saman tien keskeyttänyt, vaikka paniikkikohtaus oli lähellä.
Pään laittaminen veteen rintauinnissa tuntuu vähemmän pelottavalta kuin vaparissa, sillä silloin voi pitää silmät kiinni, mutta vaparin uinti avovedessä silmät kiinni tekee suunnistuksesta melko hazardia. Joka kesä käyn ottamassa etukäteispaniikit ennen kisaa, mutta kaikista päätöksistä huolimatta en treenaa avovesiuintia, vaan uin kerran tai kaksi ennen kisaa ja kisojen jälkeen en kertaakaan. Erityisesti pelkään törmääväni valkohaihin tai ruumiiseen. Järki sanoo, ettei ensimmäisiä ole Suomen järvissä, mutta jättihaukia ammottavine kitoineen ja ruumiita voi olla. Viime kesänä uin omassa mökkijärvessä, jossa teoreettisesti olisi loistava mahdollisuus treenata vain 5 kertaa ja joka kerta pelkäsin, että Lintulan kadonnut nunna pompsahtaa juuri sillä kohtaa pintaan.
Uinti on ehkä vaikein harrastamistani lajeista tai ainakin sellainen, jota muiden lajien osaaminen ennemmin haittaa kuin edistää. Voimistelu- ja tanssinharrastustaustasta voisi ajatella olevan hyötyä, mutta kaikkien lihasten samanaikainen jännittäminen on uinnissa etenemiseste. Täytyisi osata samanaikaisesti pitää oikeita paikkoja oikeina aikoina rentoina ja oikeita jännityksessä ja liikkeiden asemoiminen on jotenkin päinvastaista kuin pystyasennossa ilmassa. Ilmeisesti esimerkiksi coressa pitäisi olla pito ja reidet aktiivisina samalla kun lantio ja nilkat ovat aivan rentoina, mutta kääntyvät aivan vääriin suuntiin. Juoksu ja pyöräily jäykistävät nilkat, lonkankoukistajat ja takareidet ja käytännössä tuhoavat 1-2 kertaa viikossa tapahtuvan uinnin kehityksen. Uinti taas hyödyttää sekä juoksua että pyöräilyä. Veden hydrostaattinen paine palauttaa ja rentouttaa jumissa olevia lihaksia ja hengitys- ja verenkiertoelimistö saa harjoitusta ilman iskutusta tai staattista asentoa.

Koska olen aloittanut oikean uinnin niin myöhään ja minulla on nilkoissa enemmän juoksijan kuin uimarin biomekaniikka, niin en kuvittele tulevani koskaan nopeaksi tai hyväksi uimariksi. Olen kuitenkin hyvä apuvälineuimari. Jos käytössäni on räpylät, lättärit ja pullari, niin uintini näyttää kuulemma ihan hyvältä ja etenen kohtuullista vauhtia, mutta ilman niitä…… en edes viitsi yrittää. Koska aion kisailla vain märkäpuku päällä, olen päättänyt, ettei minun tarvitse opetella uimaan ilman apuvälineitä.
Kulunut vuosi on ollut uintiharjoittelun näkökulmasta huomattavasti parempi kuin edellinen. Olen utelias, saanko ulosmitattua altaassa hinkatut kilometrit märkäpuku-uintiin avovedessä. Suurin toiveeni ja tavoitteeni on, että voisin keskittyä ensi kesän uinneissa enemmän itse uintiin kuin pelkäämiseen. Hetkittäin olen nauttinut avovesiuintiosuuksista, mutta enimmäkseen uintini on ollut hengissä selviämistä. Valitsen kisani potentiaalin veden laadun ja lämpötilan perusteella. En ui meressä enkä liian kylmissä tai likaisissa vesissä, tämä asettaa kisakalenterille tiettyjä rajoituksia tai tekee sen laatimisen helpoksi, kun vaihtoehtoja on vähän.
Kisakauden lähestyminen sisältää uudenlaisia jännitysmomentteja viime vuoteen verrattuna, vaikka harjoitusvuosi on sujunut tavallaan terveempänä kuin edellinen, niin loukkaantumiset ovat varjostaneet kautta. En ole pystynyt juoksemaan maaliskuun lopusta lähtien ollenkaan vasemman jalan takareisirevähdyksen takia. Vamma pääsi pitkittymään, kun en aluksi ymmärtänyt, mistä siinä oli kyse ja hoito oli puutteellista. Kahden viikon oikeanlaisen kuntoutuksen jälkeen reiden tilanne on parempi, mutta heti perään onnistuin rikkomaan vasemman käden kiertäjänkalvosimen penkkipunnerruksessa, joten tällä hetkellä kättä ei pysty itkemättä nostamaan. Uimaan pystyy potkimalla ja yhden käden uinnilla.

Olen tänä keväänä miettinyt usein luovuttamista, jalan myötä olin ajatellut, että pitääkö kisoja alkaa peruuttamaan vai mennä niihin tietäen, että juoksut jäävät tekemättä, mutta jos käsi meni yhtä pahasti kuin vastaava oikea käsi, joka vaivasi kaksi vuotta, niin väkisinkin alkaa miettiä, että onko universumilla joku viesti, joka pitäisi ymmärtää ottaa vastaan.
Ainakin kesän tavoitteet ovat asettuneet uuteen uomaan. Täytän kesällä 50-vuotta ja se on kriisiyttänyt minut kaikin mahdollisin tavoin, mutta lajin kannalta on ollut hyväksyttävä yksi merkittävä muutos. Ei pysty tekemään asioita, ei vaikka kuinka pakottaisi. Luulin, että juoksemattomuuteni on laiskuutta ja hengenvelttoutta, mutta tosiasiassa en juokse, koska paikat eivät kestä sitä. En pysty treenaamaan sellaisia määriä, mitä haluaisin. Lihashuoltoon on käytettävä enemmän aikaa kuin ennen tai ei pysty treenaamaan ollenkaan. Lihashuolto, alku- ja loppuverkat pystyi nuorempana jättämään välistä, mutta jos nyt haluaa säilyä ehjänä, niin sitä ei voi tehdä. Asiahan ei sinällään olisi mikään ongelma, mutta treeniin kuluva aika kaksin- tai kolminkertaistuu ja se asettaa vähän haasteita. Välillä on pakko syödä ja antaa ruoan sulaa ja on levättävä, jotta palautuu ja rinnalla on myös työ- ja perhe-elämä.
Olen juuri toipunut 3 vuorokautta kestäneestä migreenistä, joita on ollut tasaisesti kolmen viikon välein. Kun päätä särkee, peruutan mielessäni kaikki kisat ja oikeastaan koko elämän, mutta tänään, kun se on ohi, ajattelen seuraavasti. Toivon, että pystyn kisoissa juoksemaan jotenkin ja iloitsemaan siitä. En aio soimata itseäni kömpelöistä vaihdoista, en hitaista siirtymistä tai tekemättömistä ennätyksistä, vaan aion olla kiitollinen, että saan harrastaa tätä monipuolista ja hullua lajia ja olla osa yhteisöä, joka kilvoittelee kohti merkityksellisempää arkea. Toivon lempeää, lämmintä ja armollista kisakesää kaikille!