NUTS Karhunkierros 55 km

Vuoden odotetuin kisa, NUTS Karhunkierros on ohi. Tuntuu lähes mahdottomalta laittaa sanoiksi kaikkea sitä ihanaa ja uutta mitä tuo kisa sisälsi. Lyhyesti sanottuna mielettömän upea päivä täynnä kiitollisuutta, iloa, yhteisöllisyyttä ja itseni voittamista. Ja toki myös niitä vähemmän hehkeitä hetkiä, mutta ne on jo melkein kokonaan unohdettu.

Valmistautuminen

Olen tammikuusta lähtien noudattanut treeniohjelmaani varsin tunnollisesti. Ohjelman noudattamista edesauttaa suuresti se, että se on minulle henkilökohtaisesti tehty ja siinä on ihanasti otettu huomioon muu elämä (siinä määrin kuin sitä on…). Lisäksi olen onnekseni säästynyt pidemmiltä sairastumisilta ja vammoilta. Terveen kevään jälkeen olikin lähes surkuhupaisaa, kun kisaviikon torstaina heräsin aamulla kurkkukipuisena ja yskässä. Lisäksi jännitys ja muun elämän stressi häiritsivät unia, joten olin tavallista väsyneempi. Kun pakkaan lisäsi vielä hiilaritankkaamisesta tulleen turvonneen olon, oli kokonaisuudessaan vointi kaikkea muuta kuin optimaalinen.

Flunssa ei onneksi pahentunut, ja aikaisin perjantaiaamuna hyppäsin Helsingistä lähtevän kisabussin kyytiin. Bussimatka meni leppoisasti sinkkiä suuhun suihkien ja sääennustetta seuraten. Koko edeltävän viikon ennuste oli luvannut täydellistä juoksukeliä: noin 10 astetta ja pilvipoutaa. Kisaa edeltävänä päivänä ennuste kuitenkin muuttui, ja koko päiväksi luvassa oli sadetta ja lämpötila vain muutaman asteen plussan puolella. Harmitti että olin jättänyt merinovillapaidan kotiin. Päätin kuitenkin olla stressaamatta säästä. Sehän on asia jolle en voi mitään, enkä halunnut antaa sen pilata kisaa jota olin odottanut syksystä saakka.

Treenien lisäksi pyrin valmistautumaan kisaan myös henkisesti. Tämä oli kuitenkin hirmu vaikeaa, koska kyseessä olisi mun ensimmäinen ultramatka enkä tuntenut reittiä ennestään. Taktiikkani olikin varsin yksinkertainen: juoksen aina kun maasto sen sallii, en kuitenkaan yli 6:30 kilsavauhtia ainakaan ennen ensimmäistä huoltopistettä. Ajattelin tällä varmistaa sen etten juokse itseäni piippuun heti alkumatkasta. Lisäksi suunnittelin syöväni puolen tunnin välein. Evääni koostuivat lähinnä energiakarkeista ja taateleista. Lisäksi mukana oli suolattuja cashewpähkinöitä, Clifin energiapatukka, pari minisalamia, urheilujuomatabletteja ja sormisuolaa. Heikkoa hetkeä varten repun pohjalla oli lakupatukka. Kisaan kuluvaa aikaa oli hankala arvioida, joten pakkasin eväitä mukaan reilulla kädellä. Juomaa päätin ottaa mukaan kaksi litraa (neljä lötköpulloa), jotka voisin täyttää huoltopisteillä ja hätätilanteessa joesta.

Vaikka kyseessä oli minulle uusi kokemus, oli minulla luottavainen olo omaan tekemiseeni ja tiesin (kerrankin) tehneeni parhaani valmistautumisen suhteen. Treenit olivat sujuneet hyvin, ja etenkin pari viikkoa ennen kisaa onnistuneesti juoksemani 41 kilometrin pitkis Nuuksion metsissä oli valanut uskoa itseeni. Jos yllätyksiä ei tulisi, uskoin pääseväni omin jaloin maaliin matkasta nauttien ja rajojani kokeillen. Näin se onneksi menikin!

Kisa

Kisapäivän sää oli ennustetun mukainen, eli sateinen ja muutaman asteen plussan puolella. 55 kilometrin reitti alkoi Oulangan luontokeskukselta, jonne meillä oli Rukalta bussikuljetus. Vatsassa oli perhosia, mutta pakotin itseni syömään bussissa aamupalaleipää ja juttelin vieressäni istuvan ihanaa Tampereen murretta puhuvan miehen kanssa. Heti tuli mukava ja kotoisa olo. Oulankaan saavuimme noin 75 minuuttia ennen starttia, ja ajattelin odotella vähän aikaa ennen kuin menen vessajonoon. Tajusin tehneeni virheen, kun 45 minuuttia ennen starttia menin jonoon. Vessajono eteni hitaasti, ja lopulta ehdin lähtöviivalle vasta noin 5 minuuttia ennen starttia. Silloin lähtöalue oli jo aivan tupaten täynnä, ja kyynärpäätaktiikalla yritin päästä edes joukon keskivaiheille.

Kisa lähti käyntiin varsin rauhallisesti, ja ruuhkan takia jouduin käyttämään ensimmäiseen kilometriin yli 13 minuuttia. Pian sen jälkeen letka alkoi onneksi hajaantua, ja pystyin vähitellen juoksemaan omaa vauhtia. Olin kuitenkin lähtenyt liian perältä, ja sain kerätä selkiä melkein koko matkan. Porukkaa reitillä riitti, ja monissa paikoissa ohittaminen oli mahdotonta. Silloin mentiin letkan vauhtia. Päätin kuitenkin heti alussa että en stressaa turhaan tällaisista. Tulin nauttimaan reitistä ja tunnelmasta, ja minulla olisi koko päivä aikaa ehtiä maaliin. Välillä huomasin laskeskelevani loppuaikaani, mutta yritin kääntää ajatukset mahdollisimman nopeasti takaisin meneillään olevaan hetkeen. Halusin tuntea jokaisen hetken täysillä, enkä keskittyä siihen mitä kisan jälkeen tapahtuisi.

Jo alkumatkasta huomasin ilokseni, että juoksu kulkee aivan harvinaisen hyvin. Mihinkään ei kolottanut ja energiaa tuntui olevan vaikka kuinka paljon. Kurkku oli vain vähän kipeä, eikä tuntunut haittaavan matkantekoa. Aloitin heti suunnitelman mukaisen syömisen: 30 min välein piti laittaa jotain suuhun. Mulla ei yleensä urheillessa ole mitään ongelmia vatsan kanssa. Nyt kuitenkin jo alle 20 km kohdalla aloin voida pahoin. Huomasin että sormeni olivat vähän turvoksissa, ja päättelin että kyseessä on orastava nestehukka. Olin juonut riittävästi, mutta suolan saaminen oli ehkä jäänyt vähemmälle. Olin onneksi pakannut repun pohjalle hätävaraksi sormisuolaa. Sen avulla olo helpottui melko pian. Olon kohentumista edesauttoi myös paljon parjattu painorajoitettu riippusilta noin 27 km kohdalla. Monen muun tavoin myös minä jouduin jonottamaan arviolta 10-15 minuuttia päästäkseni sillan yli. Jonotus antoi tilaisuuden syödä ja venytellä, minkä jälkeen olo oli varsin hyvä.

Ensimmäinen huoltopiste, Basecamp, sijaitsi noin 32 kilometrin kohdalla, ja saavuin sinne ajassa 4 h 36 min. Olin odottanut huoltoa innolla, lähinnä siksi että se oli henkisesti tärkeä etappi. Lisäksi juomapullot alkoivat olla tyhjät. Suunnittelin ottavani huollon oikein rauhallisesti ja nauttivani pöydän antimista (sipsiä, suklaata, vihreitä kuulia, banaania, mandariineja jne.). En kuitenkaan ollut tajunnut sitä, että kylmässä ja kosteassa säässä pitkä pysähdys ei ehkä ole kovin hyvä idea. Läpimärkä takki tarttui käsivarsiin, jääkylmän veden lotraaminen pulloihin ei sekään tehnyt kutaa ja bajamajoille päästäkseni jouduin seisomaan jonossa useamman minuutin. Viimein lähes 15 min huollon jälkeen pullot olivat täynnä, uudet eväät kaivettu repun pohjalta etutaskuihin ja vessakäynti hoidettu. Tärisin kylmästä, ja ensimmäistä (ja onneksi myös viimeistä) kertaa kisan aikana mieleen hiipi epäilys siitä selviänkö maaliin saakka. Moni joutui nimittäin jättämään leikin kesken kylmyyden takia. Päätin kuitenkin jatkaa juoksua, ja muutaman kilsan jälkeen lämpenin taas.

Reitillä etenemistä oli mukava seurata Karhunkierroksen reittimerkinnöistä. Pian Basecampin jälkeen reitin varrella oli kyltti, joka kertoi että Rukalle olisi matkaa 21 km. Enää puolimaratonin verran! Sain tästä huiman energiapiikin. Kyllähän minä puolimaratonin juoksen vaikka pää kainalossa! Liikutuin muistellessani juoksuharrastukseni alkuaikoja, vuotta 2012, jolloin puolimaratonin juokseminen kadulla kuulosti lähes mahdottomalta tavoitteelta.

Kun 42 km oli kilahtanut mittariin, otin jokaisen kilometrin mielenkiinnolla vastaan, enhän ollut koskaan aikaisemmin juossut maratonia pidempää matkaa. Kroppa oli selvästi jo väsynyt, mutta oli riemullista huomata että jalka nousi edelleen ihan hyvin ja pystyin ylläpitämään melko hyvää juoksuvauhtia helpoilla pätkillä. Toinen huolto, Konttainen, sijaitsi 49 km paikkeilla. Ensimmäisestä huollosta viisastuneena olin niin nopea kuin mahdollista. Pikainen visiitti bajamajaan, sitten pulloja täyttämään. Yksi toimitsijoista auttoi mua pullojen täyttämisessä, mikä herkisti mut lähes kyyneliin. Miten suurelta tuo pieni ele tuntuikaan siinä kohtaa! Pullojen täyttämisen jälkeen kuorin nopeasti mandariinin ja jatkoin matkaa sitä mutustaen. Sormet olivat niin turvoksissa ja kohmeiset, että sormikkaiden pukeminen alkoi olla työn ja tuskan takana.

Karhunkierroksella reitin selvästi vaativin osuus on lopussa. Mulla meni viimeisiin 10 kilometriin lähes kaksi tuntia, vaikka mihinkään ei sattunut enkä edes ollut mitenkään äärimmäisen uupunut. Otin melko varovaisesti, sillä maasto oli haastavaa ja kalliot, pitkospuut, portaat ja juurakot sateen takia liukkaita. Koordinaatio- ja keskittymiskykyni eivät enää olleet parhaassa terässä, ja tuntui siltä että pää alkoi olla vähintään yhtä väsynyt kuin kroppa. Se taitaa olla polkujuoksun hienous ja haaste.

Nousuja ja laskuja oli loputtomalta tuntuva määrä. Eikä mitään mukavia pikku nyppylöitä, vaan kivikkoa ja juurakkoa joita könysin ylös ja alas köysistä roikkuen tai kaiteisiin tukeutuen. Mielessä pyöri Antti Tuisku: “Jos nyt jaksan viel tän yhden mäen yli, onks sen jälkeen uusi mäki, onks sen jälkeen vielä mäki…”. Ja kyllä oli. Mäen jälkeen oli mäki ja sen jälkeen mäki ja mäki ja mäki. Kunnes lopulta edessä oli viimeinen nousu Rukalle. Paahdoin Rukan laelle aivan hirmuisella raivolla ohittaen varmaan kymmeniä juoksijoita. Sitten vain laskettelu maaliin ja se oli siinä. Maaliviiva ylittyi ajassa 8 h 46 min, mikä riitti naisten sarjassa sijoitukseen 94./374. Ihan huikeaa!

Maalissa pääsi itku. Olin hurjan ylpeä itsestäni, helpottunut siitä että kisa oli ohi, ja yksinkertaisesti vain todella väsynyt. Näytin ilmeisesti vähän sekavalta, koska yksi toimitsijoista nappasi mut kainaloonsa ja talutti ruokateltalle. Jälleen pieni teko, joka tuossa tilanteessa tuntui aivan valtavan isolta. Ihania toimitsijoita!

Jälkipyykki

Päällimmäiset tunteeni sekä kisan aikana että sen jälkeen ovat suuri kiitollisuus ja ilo. On ihmeellistä miten mun jalat jaksaa kantaa mua läpi niin upeiden maisemien. Miten jaksan tunnista toiseen painaa eteenpäin yli juurakoiden ja tunturien. Ja miten valtavan kaunis on tämä maa jossa saan asua. Iloitsin suuresti myös siitä, että sain olla osa tuota ihanaa, hullua ja rohkeaa joukkoa joka taivaltaa tunnista toiseen tihkusateessa, kuka milläkin matkalla (34, 55, 83 tai 166 km). Matka oli täynnä ihania kohtaamisia kisakumppanien kanssa, ja mielen mörköjä oli yllättävän vähän.

Aina voi toki miettiä myös sitä mitä olisi voinut tehdä toisin. Olisin voinut mennä startissa lähemmäksi kärkeä. Olisin voinut juosta kovempaa helpot pätkät. Olisin voinut olla nopeampi huolloissa. Olisin voinut ottaa enemmän riskejä. Mutta tämä oli mun eka ultramatka ja täydellinen juuri sellaisena kuin se oli. Oli vaikea tietää mitä on tulossa, joten varman päälle pelaaminen tuntui hyvältä ratkaisulta. Etenkin koska tavoitteena oli ylittää itseni, nauttia matkanteosta ja päästä omin jaloin maaliin. Nämä tavoitteet täyttyivät sataprosenttisesti, hifistellä ja hurjastella ehtii joskus myöhemminkin. Voi tosin olla että jatkan nautiskelulinjalla tulevissakin kisoissa, niin mukavaa se oli.

Kuten odottaa saattoi, kisan jälkeen kroppani oli ihan ylikierroksilla, eikä syömisestä ja nukkumisesta meinannut aluksi tulla mitään. Sunnuntai-iltana sitten iski aivan pohjaton nälkä ja koko kisaa seuraavan viikon söin varmaan kahden ihmisen edestä ja nukuin 9-10 tunnin yöunia. Yleisesti ottaen palautuminen kisasta oli todella nopeaa. Pahoja lihasjumeja ei ole ollut, ja ainoa vaiva oli nilkkakipu muutaman päivän ajan. Nilkkakivun takana lienevät liian heikot tukilihakset. Viimeistään syksyllä siis hophop salille lantiota ja corea vahvistamaan, jotta nilkat ja polvet pääsevät jatkossa helpommalla.

Loppukaneettina voisi sanoa, että ihmettelen ja ihailen sitä, mihin kaikkeen kroppa ja mieli pystyvätkään kun niitä harjoittaa. Tällä hetkellä 55 km oli minulle juuri sopivan haastava matka. Kisan jälkeen mielessä on kuitenkin pyörinyt huolestuttavan paljon tapahtuman toisiksi pisin matka, eli koko Karhunkierros (83 km). Ehkä vielä joskus…

Nyt käännän kuitenkin ajatukset kohti triathloneja, sillä Vantaa triathlonin perusmatka ja Lahden IM ovat ihan kulman takana!