Mindfulness
Liityin Suureen Suomalaiseen kirjakerhoon 15-vuotiaana, koska rakastin lukemista. Oheislahjana sain Perheen lääkärikirjan, jota selatessani tutustuin aurinkotervehdykseen. Opiskelin tämän perusjoogaliikesarjan asanat eli asennot lukemalla ja testaamalla. Aurinkotervehdys ei muuttunut päivittäiseksi rituaaliksi, mutta siemen sen kehon kireyksiä vapauttaneista vaikutuksista jäi itämään.
Olen hämmästellyt nuoria ja seesteisiä joogaohjaajia ja joogassa kävijöitä, että kuinka he pystyvät hidastamaan ja hengittelemään jo alle kolmikymppisenä. Minulle ainoa hidastamisen muoto oli täystyrmäys, jonka sai aikaiseksi ankara biletys, migreeni tai burn out. Olin Ashtanga-joogassa ensimmäisen kerran odottaessani esikoistani 31-vuotiaana, se tuntui tavallaan kivalta, mutta kuitenkin jotenkin epämukavalta, joten ajattelin, että ehkä joskus myöhemmin.
Toista lasta odottaessani aloitin Les Mills-konseptiin kuuluvan Bodybalancen, joka on yhdistelmä tai chitä, joogaa ja pilatesta ja sillä kertaa osui ja upposi. Kaikkia sen aiheuttamia suotuisia vaikutuksia en edes ymmärtänyt, mutta ensimmäistä kertaa tajusin, että liikunta voi olla hyödyllistä ja tuottaa elimistöön endorfiinejä ilman, että se on järjetöntä rääkkiä. Bodybalance katosi elämästäni, kun muutin ja jouduin vaihtamaan salia, mutta aktiivisen venyttelyn, keskivartalon lihasten vahvistamisen ja rentoutumisen tärkeyden ymmärtäminen oli tapahtunut.
Kollegani vei minut kokeilemaan hot joogaa syksyllä 2012, seuraavana kesänä ostin joogastudioon 3kk:n kortin ja päätin testata, voiko lajissa kehittyä, jos sitä harrastaa säännöllisesti. Kovin usein en ole ollut tilanteessa, että jollain ryhmäliikuntatunnilla olisin huonoin, mutta joogassa näin kävi. Koska en pidä huonouden tunteesta, aloin käydä salilla 3-5 kertaa viikossa. Vaikutukset olivat hämmentäviä.
Kävin yleensä aamutunneilla, ne eivät olleet liian kuumia, mutta riittävän lämpimiä, jotta nivelet ja lihakset pehmenivät. Yin-joogatunneilla tehdään useita minuutteja kestäviä asanoita, joissa keskitytään hengittämään ja kääntämään ajatukset menneestä ja tulevasta juuri siihen hetkeen ja siten löytämään tasapaino taolaiseen maailmankaikkeuden filosofiaan kuuluvien kahden vastakkaisen voiman yinin ja jangin välille. Paikallaan hengittely tai hetkessä eläminen eivät ole vahvuuksiani. Aluksi kiemurtelin kuin mato koukussa ja hengitin leppoisasti kuin höyryveturi, mutta edistyin kesän kuluessa. Hämmentävää oli se että, joogatuntien jälkeen olin ihan loppu, en jaksanut tehdä mitään tai lähteä mihinkään. Juokseminen, painonnosto tai koripallon pelaaminen tuntuivat jo ajatuksina ikävältä riehumiselta. Miten joku tunnin hengittely epämukavissa asennoissa hikisessä huoneessa voi latistaa ihmisen koko persoonallisuuden?
Empiiristen havaintojen kautta ymmärsin, kuinka joogan aiheuttama parasympaattisen hermoston aktivointi lisää stressinsietoa, rauhoittaa sekä mieltä että ruumista, ruoansulatukseen jää aikaa ja kiukku laimenee. Tuolloin en vielä tiennyt, että elimistöni taisteli myös syöpää vastaan, vaikka vaistosin, ettei kaikki ole kunnossa. Joogan jälkeinen väsymys tuntui erilaiselta ja oudolta ja juokseminen oli muuttunut erityisen vaikeaksi, nopeusvedoissa hengästyin ennen kokemattomalla tavalla.
Elokuussa tapahtui lopulta jotain yllättävää. Mietin, että miksi on niin outo olo, kunnes hoksasin, ettei satu mihinkään, ei kiristä eikä purista ja ruumiissa tuntuu uskomattoman hyvältä. Ihmismieli on siitä kummallinen, että jos se saa valita, niin sen mielestä tuttu helvetti on parempi kuin tuntematon taivas. Joten eipä aikaakaan, kun elämä vei minut mukanaan ja aktiivinen joogailu jäi.
Minulle tuli yllätyksenä, siitäkin huolimatta, että tiesin joogan perustuvan intialaiseen veda-perinteeseen, jossa yhdistyy sielun ja ruumiin yhteyden tutkimisen filosofia, kuinka voimakkaita psyykkisiä kokemuksia joogaaminen tuotti. Pilates-tunneilla oli muutaman kerran tapahtunut niin, että loppurentoutuksessa kyyneleet alkoivat vuotamaan silmistä ja koin hyvin voimakasta ystävyyttä, rakkautta tai anteeksiantoa ja että jotakin rikkimennyttä korjautui ehjäksi. Samankaltainen kokemus tapahtui, kun olin kehoterapeutilla hierottavana. Selkää hierottaessa ihmisten kuvia vilisi verkkokalvoilla samalla, kun kyyneleet tulvivat silmistä, en kokenut itkeväni, mutta ruumis itki.
Joogasalin asiakkaaksi ryhtyminen tuntui aluksi epäilyttävältä. Koska olen kristitty, en halua ryhtyä mihinkään epäjumalan palvontaan ja kaikkinainen äärihihhulointi herättää vastarintaa. Varmistin ohjaajalta, että eihän joogaaminen ole mitään uskonnon harjoitusta, kun saleilla käytetään koristeena buddhalaista tai hindulaista rekvisiittaa sekä suitsutusta. Ohjaaja lohdutti, että jooga on filosofia, ei uskonto. Jooga vaikuttaa kuitenkin salatulla ja selittämättömällä tavalla, tämän olin jo oppinut, mutta eräänä aamuna koin perhosasennossa, jossa istutaan jalkapohjat vastakkain ja taivutetaan eteen jalkojen yli, oudon visuaalisen näyn.
Valkoisten villihevosten lauma lähti laukkaamaan keskivartalostani venytyksen syvetessä ja sidekudoksen venyessä. Olin kerran aiemmin miettinyt venytellessä, että pettääköhän selkäni kokonaan, jos sinne juurtuneet jumit vapautuisivat, vaikka tiedän, ettei jumi ole voimaa. Kestävyysurheilussa voi koetella fyysisiä ja henkisiä rajojaan ja niiden kohtaaminen voi herättää pelkoa. Joku pelkää epäonnistumista, minä pelkään onnistumista ja sitä, että saankin sen mitä pyydän. Tuo perhosasennon kokemus voidaan positiivisen psykologian näkökulmasta selittää huippukokemukseksi tai flown kokemukseksi, jossa aika ja paikka menettävät merkityksensä ja olemassaolon perimmäinen tarkoitus avautuu silmänräpäyksessä kokijan mieleen. En selvästikään ollut mieleltäni riittävän zen, koska vapautuneiden villihevosten tutkistelu vaihtui heti syövästä toivuttuani takaisin kestävyysurheilun kidutukseen ja masokismiin, toimintaan, jossa tiedostaminen lakkaa ja sidekudokset pakataan niin tiukkaan, ettei kehon ja mielen vapautuneesta harmoniasta ole tietoakaan.
On täysi mysteeri, miksi rauhoittumisen, hiljentymisen ja rentoutumisen aiheuttama mielihyvä aiheuttaa minussa niin suurta pakokauhua, etten vahingossakaan kierähdä ruusukuvioisesta nojatuolistani lattialle venyttelemään tai edes makaamaan, vaan istun linkkuasennossa ja harrastan Netflix-eskapismia. Yksin en joogaa enkä venyttele, vaikka saatuani itseni jooga-tunneille, toiminnan suotuisat vaikutukset ovat heti ulosmitattavissa ja olen erittäin tyytyväinen. Mutta, että yksin joogaa kotona, omalla matolla- hommasta ei tule mitään. Olen kokeillut kaikkea, uhkailua, houkuttelua ja pelottelua, lempeää ja armollista suostuttelua, vuodenmittaista nettijooga-appia. Mitään ei tapahdu. Joogaan sopivaa sieluntilaa ei kotona löydy.
Mindfulness on pelottava ja paradoksaalinen käsite. Mielentäyteys on tosiasiassa mielen tyhjyyttä. Kristillisessä dogmatiikassa puhutaan kunnian teologiasta ja ristin teologiasta. Jumala ei näyttäydy loistavissa, komeissa ja mahtavissa puitteissa, vaan valaisee siellä, missä on kurjaa, surkeaa ja pimeää, tämä sama pätee ehkä mindfulnessiin. Mielentäyteys on luopumista pakottavasta suorittamisesta, antautumista sille, mitä ei näy ja pyyteetöntä vastaanottamista, tämä, jos mikä, on ollut ihmiselle kautta aikain vaikeaa, mutta nykyisessä #nopean#klikkauksen#välittömän#mielihyvän#yhteiskunnassa entistä vaikeampaa. Jotta mieli voi täyttyä merkityksellä ja tarkoituksella, sen on ensin tyhjennyttävä kaikesta joutavasta ja epäolennaisesta.
Ylivoimaisesti parasta mindfulnessia on kuitenkin luonnossa liikkuminen ja urheilu. Ankarissa tai seesteisissä luonnonolosuhteissa kaupungistunut ja maallistunut ihminen voi kokea jotain pyhää, vaikkei sitä siksi tunnistaisikaan. Olen elämässäni ollut kaikkein onnellisin hiihtäessäni ja yhä haaveilen talvesta, jona hiihtäisin tuhansia kilometrejä. Jos olisin voinut valita kaikista harrastamistani urheilulajeista, niin olisin halunnut olla kilpahiihtäjä, suomalaiset ja (norjalaiset) hiihtosankarit ovat olleet idoleitani, kaikkein suurimpana Mika Myllylä, enkä vieläkään ole toipunut Juha Miedon sadasosasekunnin kultamitalitappiosta Wassbergille.
Murtomaahiihdossa yhdistyy lumen, jään ja valon estetiikka, luonnon absoluuttinen puhtaus, kauneus ja koskemattomuus, metsän syvä ja vakava hiljaisuus ja siellä sielu voi kimmota yhdessä ruumiin kanssa sellaisiin korkeuksiin, että jo maanpäällisessä vaelluksessa voi nähdä palan Taivasta. Itseasiassa olen niin vakuuttunut hiihdon jumalaisesta luonteesta, että koulussa opetan nuorisolle, että Taivaassa hiihdetään aina. Aurinko paistaa, on pikkupakkanen, sukset pitää ja luistaa ja aina on täydellinen keli.
