Väärä hälytys, onneksi!

Minun täysmatkalle harjoitteluni näyttää olevan jatkuvaa tasapainottelua kuormituksen kanssa. Treenejä ei ole liikaa, kroppa kestäisi enemmänkin, mutkia matkaan tuo palkkatyöt, jotka kausittain kuormittavat hyvinkin paljon. Elokuu-lokakuu välille osuu aina piikki töissä, kun virkatöiden lisäksi on koulutusreissuja sinne sun tänne. Samanlainen piikki osuu myös alkuvuoteen, koska opetustyön lisäksi arviointikeskustelut ja alkuvuoden koulutukset osuvat vuoden vaihteen ja hiihtoloman väliin. Pitäisi osata löysätä treeneistä riittävästi, mutta toisaalta taas treenaaminen piristää ja antaa tauon töille, joita voisi tehdä halutessaan kellon ympäri… Yritä nyt sitten löytää jokin kompromissi näiden välille! Jotain olen onneksi oppinut, olen pitänyt välipäiviä: vetänyt työpäivän jälkeen villasukat jalkaan ja katsonut Netflixiä tekemättä mitään.

Vaikka olin osannut höllätä, silti luulin jo käyneen huonosti… Kroppa joutui tammikuussa koville niin fyysisesti kuin henkisesti. Tammikuun lopussa olo oli hieman flunssainen, mutta kuume ei noussut. Viikoittaisen joogapäivän perään tuli pidettyä toinen lepopäivä, jonka jälkeen olo oli ihan hyvä eikä kuumemittarikaan valittanut, joten lähdin illalla hiihtämään. Viikonlopulle mahtui myös uinti ja sunnuntain spinu, joka tosin jäi kaksi tuntiseksi, kun jaloissa ei vain riittänyt enää virtaa.

Maanantaina olo tuntui kummalliselta. Rintaa puristi ja oli vetämätön olo. Kurkkuakin kuristi, kun mieleen palasivat treeniryhmän Facebook-ryhmän keskustelut ylirasituksesta ja sydänlihastulehduksesta. Googlailin sydänlihastulehduksen oireita ja yritin kuulostella omaa oloani. Rinnassa tuntui kipua, mutta myös vasen lapa ja niska olivat jumissa. Sykemittarin ortostaattinen testi väitti minun palautuneen, vaikkei siltä kyllä tuntunut. Juoksutreenit saivat jäädä väliin.

Tiistaina aloitin aamun ortostaattisella testillä, jonka tuloksena sykemittari kehotti lepäämään. Puristus rinnassa jatkui, lääkärille en uskaltanut soittaa. Ehkä tämä tästä menee ohi, kunhan lepään, ajattelin. Samalla mielessä alkoivat pyöriä yhä vahvempina kauhukuvat sydänlihastulehduksesta. Kuristavaa kauhua ei luonnollisestikaan parantanut yhtään se, että kollegani kertoi kuinka hänen tuttunsa ei ollut sydänlihastulehduksen sairastettuaan pystynyt enää loppuelämänsä aikana urheilemaan täysillä. Tähänkö tämä triathlonharrastus loppui? Mutta enhän ollut edes kunnolla kipeä? Eikä ennenkään ole mitään tullut…

Keskiviikkoaamuna tuntui, että puristus rinnassa olisi lisääntynyt. Lopulta päädyin soittamaan terveysneuvontaan, joka vaivoistani kuultuaan ohjasi minut soittamaan terveyskeskukseen. Yllätyksekseni sainkin terveyskeskuksesta ajan heti tunnin kuluttua. Jos tarvitsee terveyskeskuksesta palvelua, niin salasanalla rintakipu näyttää pääsevän jonon ohi!

Käytyäni ensin EKG:ssä pääsin lääkärin vastaanotolle. EKG:ssä ei mitään hälyttävää näkynyt, toisaalta lääkärillä ei myöskään ollut minulta vanhoja käyriä, johon nyt otettuja käyriä olisi voinut verrata. Sydämestä ei myöskään kuulunut mitään ylimääräisiä ääniä, joita lääkärin mukaan sydänlihastulehduksen yhteydessä yleensä kuuluu. Myös se, että pystyin paikantamaan tarkasti kipupisteen viittasi lääkärin mukaan siihen, että ongelma on rintalihaksessa eikä sydämessä. Päätimme varmuuden vuoksi kuitenkin ottaa verikokeet, jotta voisimme vielä varmistua siitä, ettei tulehdusta ole.

Melkoisen huojentuneena lähdin terveyskeskuksesta töihin, vaikkei labrojen tuloksia vielä ollutkaan tullut. Rintakipukin tuntui keventyneen, kun suurin huoli alkoi hälvetä. Torstaina sain lääkäriltä verikokeiden tulokset ja luvan liikkua, jos hyvältä tuntuu. Torstain vietin kuitenkin vielä lepäillen. Lepo oli tuntunut hyvältä, eikä torstainakaan tuntunut mitään hinkua vielä treenaamaan.

Pahimmalta onneksi vältyin, mutta tämä episodi oli taas muistutus siitä, että lepo tarvitaan ja omaa kehoa pitää muistaa kuunnella. Jos kehoa ei osaa tai muistaa kuunnella, niin kyllä se jollakin keinolla pysäyttää. Mistä omat oireeni sitten johtuivat? Oma diagnoosini on, että ylipäätään tammikuun kova kuormitus yhdistettynä loppuvuodesta alkaneisiin uintiongelmiin vasemman olkapään kanssa ja sunnuntaina tavallista kapeammalla otteella poljettu spinu johtivat siihen, että vasemman hartian ja lavan jumit levisivät myös rintalihaksen puolelle. Jos ja kun diagnoosini osuu oikeaan, tuo kipu varmasti palaa ellen tee jotakin. Hierojalle on aika varattuna ja uintiin sain jo treeneissä vinkkejä, miten hartian asentoa tulisi korjata. Nähtäväksi jää riittävätkö nämä toimenpiteet…

Elämä onneksi rauhoittuu alkuvuoden ruuhkahuipun jälkeen: treeniin ja riittävään lepoon voi keskittyä taas enemmän. Tallinnan kisaan on aikaa puoli vuotta: vähän, mutta kuitenkin paljon. Puoli vuotta pitäisi riittää valmistautumiseen, jos muistan treenata ja levätä riittävästi.