On the Road
Minulla on neljä lasta ja neljä pyörää. Pyörien nimet ovat Lyyli 15v, Eksä 3v, Lissu 2,3v, Chessy 1,8v. Lyyli on hybridi, jolla hoituu paikallisajo ja kaupassa käynnit. Perheen sisäisessä pyörien uusjaossa sen käyttäjäksi tuli myös esikoinen, mikä tarkoittaa sitä, että minulla on etsinnässä Tyyne. Mielellään musta, arvokas ja perinteikäs naistenpyörä. Eksä on ainut poikapyörä. Hän on cyclocross ja koska kohtaaminen oli rakkautta ensiajolta, niin hänen nimensä oli aluksi Rakas. Sen jälkeen, kun tytöt Lissu (kallein ja osiltaan paras, maantiepyörä) ja Chessy (triathlonpyörä) tulivat, hänen statuksensa muuttui ja nimi sen myötä, vaikka ajankin hänellä eniten. Lyyli on käynyt läpi sukupuolenvaihdosleikkauksen. Hän oli alun perin valkoinen Insera, sukupuoleltaan ennemmin neutri, mutta koska sen ajoasento muistutti Harley-Davidsonin ajoasentoa, niin hänen kutsumanimensä oli Traktori. Kun runko vaihtui vaaleanpunaiseen Nishikiin ja sukupuoli määrittyi naiseksi, niin vanha rouva sai nimen Lyyli.
Ensimmäisen pyörän ostin 17-vuotiaana. Olin ollut Piirosen Leipomossa kesätöissä ja kun ikätoverit sijoittivat tilinsä ajokorttiin, minä ostin Nishiki-merkkisen harjoituskilpapyörän ja ajoin sillä Tuusniemeltä Helsinkiin (417 km). Matka kesti 4 päivää, yövyin Varkaudessa, Mikkelissä ja Lahdessa. Minulla ei ollut pyöräilykenkiä eikä housuja ja luulen, ettei pyöräilykypärää ollut vielä keksitty tai ainakaan minulla ei sitä ollut. Varusteita piti matkan varrella vähän päivittää, kun polkeminen sattui jalkateriin ja alaselkään. Mikkelissä ostin ALE:sta persikan värisen kapealahkeisilla housuilla varustetun Adidaksen verkkarin ja saman sävyiset ja merkkiset, riittävän kapeat lenkkarintapaiset, jotka mahtuivat häkkipolkimiin pohjaan saakka. Olin kuullut kadenssista ja pyörityksestä ja pyörivää liikettä varmaan tavoittelin jalkoihin, mutta oikeasta pyöräilystä en ymmärtänyt mitään. Ajelin silti pelkäämättä erittäin kapeaa nelostien vartta Järvenpäähän asti, jonne matka päättyi vastoin aiempia suunnitelmia, kun 3 päivää kestänyt vastatuuli sai minut lopulta antautumaan ja soitin isän vastaan.
Lukion aikana tein pyörälenkkejä säännöllisen epäsäännöllisesti. Eräänä vappuna ajoin Joensuuhun, mennessä oli poikkeuksellisen lämmintä, paluumatkalla satoi räntää ja olin jäätyä kesäkamppeissani, joten sen jälkeen ajaminen ei huvittanut vähään aikaan. Helsingissä maantiepyörä osoittautui turhaksi kapineeksi ja myin sen pois.
Pyöräilyä harrastin hyvin vähän ikävuosina 20-30. Välillä minulla oli lainassa äidin tai veljen pyörä, jolloin työmatka taittui polkien. Kolmenkympin jälkeen tutustuin spinningiin ja sitä rakastin lähes yhtä paljon kuin juoksumatolla juoksua. Toista lasta odottaessani ostin Lyylin, mutta enimmäkseen hän odotti tallissa vuoteen 2012 asti, jolloin myin autoni ja aloitin työmatka- ja hyötyliikuntapyöräilyn ja vihdoin aloin elää niin kuin opetan. Tässä vaiheessa Lyyli oli 9-vuotias ja jollain käsittämättömällä ilveellä saanut siellä tallissa runkoonsa murtuman, joten sen vartalo piti vaihtaa. Auton myymisen jälkeen tein pyörällä liikkumisesta kunnia-asian, MINÄ ajan pyörällä kesät talvet, ympäri vuoden joka paikkaan, satoi tai paistoi. Koska kuntoni oli kaikenlaisen lapsi-, parisuhteet-, opiskelu-, työ-, sairastelu-hässäkän jälkeen osastoa rapa, niin 30-60 min ajot sinne tänne luultavasti kehittivät peruskuntoani. Sittemmin opin, ettei hyötypyöräilyllä ole mitään tekemistä kilpapyöräilyssä kehittymisen kanssa.
Triathlonpyöräily alkoi kesäkuussa 2015. Kuuden viikon treenauksen jälkeen osallistuin ensimmäiseen perusmatkan kisaan Säkylässä. Järvestä nousin kolmanneksi viimeisenä. T1-jälkeen olin tokavika ja vitosen pyöräilyn jälkeen viimeinen. Lähes koko 40 km matkan pyöräilyäni valvoi perässä ajanut huoltoauto. Tunnelmat olivat ristiriitaiset, ennen kisaa olin onneksi tajunnut, että hyvin todennäköisesti sijoitun kisassa viimeiseksi, millä sinällään ei ollut suurta merkitystä, koska tavoitteeni oli selvitä uinnista hengissä, mutta siinä kohti, kun kisan kärki ohitti minut kierroksella ja opin tuntemaan umpikiekkojen äänen WOU-WOU-WOU ja erityisesti, kun auringonvalo välähti TuUL:n naistriatleetin piukoissa ruskeissa pohkeissa, ajattelin hetken jättäytyä huoltoauton alle päästäkseni siitä häpeästä eroon. Sitä en tietenkään tehnyt, koska kisan virallisen huoltoauton takana ajoi henkilökohtainen huoltoautoni, jonka ikkunasta kuopuspoikani huusi:” Äiti, sä johdat!”
Ei siis ole ihme, että kisan jälkeen olin vakuuttunut, että olen universumin surkein pyöräilijä. En voinut käsittää, miten kaikki muut pääsivät pyörillään niin järkyttävän kovaa. Käytin paljon aikaa tämän dilemman ratkaisemiseksi. Seuraavana vuonna Säkylässä kuuntelin taas WOU-WOU-WOU:ta ja ohittajien ja vastaantulijoiden säälinsekaisia kannustushuutoja, kun paluumatkan keskari kovaan vastatuuleen oli n. 22km/h. Olin kuullut ja lukenut spekulaatioita pyöristä ja yritin ymmärtää, mikä on TT-pyörä, maantiepyörä, triathlonpyörä, tempo, aika-ajo, kiekko, umpikiekko ja mitä eroa noissa on ja mihin niitä kaikkia tarvitaan.
Kysyessäni, mikä on triathlonpyörän etu suhteessa maantiepyörään, sain useimmiten ympäripyöreitä vastauksia. Kovissa vauhdeissa niillä voi saavuttaa useiden km/h edun. Hmm. Miksi vain kovissa? Luin jostain triathlonlegendan ”välineillä ei ole mitään väliä, kunhan ne ovat parhaat” ja hommasin itselleni kisakiekot ja vaihdoin minulle myydyn liian suuren maantiepyörän sopivampaan ja parempaan sekä ostin triathlonpyörän ja kas, pyöräilystä tulikin paras lajini. Eikä siis todellakaan ominaisuuksieni tai harjoittelun ansiosta.
Pyöräilijänä olen kuitenkin kehittynyt monella osa-alueella. En jarruta enää alamäessä, pyöritystekniikkani on välillä parempi, ymmärrän aerodynamiikan merkityksen, en esim. käytä pallopurjeena toimivaa pyöräilytakkia kisoissa, yritän olla pomppimatta ylös-alas pyörän päällä, harkitsen wattipolkimien ostamista ja kadenssimittarin asentamista. Suhtautumiseni koko lajiin vaihtelee leikkisästä puolitotiseen. Tänä syksynä olen ymmärtänyt, kuinka päättäväistä, sitkeää ja ammattimaista asennetta kehittyminen vaatii. En ole ollenkaan varma, onko minusta kehittymään pyöräilijänä. Syksyn aikana, jonka säilyin terveenä, FTP-lukuni nousi 3 wattia. 3 wattia. Kun lähtötaso ei päätä huimaa, niin ei tiedä itkisikö vai nauraisiko. Perheessä olen lanseerannut moton: ”Vastoinkäymisissä on aina kaksi vaihtoehtoa, taistella tai luovuttaa ja minä olen päättänyt taistella.”
Sittemmin olen laajentanut lauseen tarkoittamaan koko elämää. Mitä järkeä on hinkata tuntitolkulla epämukavan satulan päällä vielä epämukavammassa asennossa? Mitä järkeä on polkea henkensä kaupalla huonokuntoisilla ja kapeilla teillä, pelätä alamäissä ohittavia rekkoja, parkkiinnuttaa satulan kanssa kiinteässä kontaktissa oleva vuorovaikutuspinta kestämään alituista hankausta? Käyttää kaikki liikenevä raha kisoihin, varusteisiin, harjoitusmaksuihin?
Edesmennyt Helsingin yliopiston professori Risto Vuorinen sanoi narisevalla äänellä ruskeassa, leveälahkeisessa samettipuvussa synkkänä ja syksyisenä tammikuun maanantaiaamuna klo: 8.15: ”Merkityksen kokemus, näyttää siltä, että ihmiselon kannalta kaikista ratkaisevin asia on, että ihminen kokee elämänsä jotenkin merkitykselliseksi.” Nykykeski-ikäinen on kokenut sotaa lukuun ottamatta kaiken, mutta mikään ei tunnu enää miltään. Mieli on nuori, sydän viisas ja ulkokuori maanvetovoiman jatkuvassa vaikutuspiirissä. Nuoruuden maisemat, ihmiset ja musiikki voivat saada jotakin läikähtämään rinnassa, mutta niin haaleasti, että sitä tuskin tunteeksi tunnistaa.
En usko tulevani paremmaksi äidiksi, urheilijaksi tai opettajaksi uimalla, pyöräilemällä tai juoksemalla, saati paremmaksi ihmiseksi, mutta jotta elämäni pyhä kolminaisuus: työ, perhe ja urheilu säilyisivät balanssissa ja kukin vuorollaan unohtuisi, niin minun täytyy tehdä jotain, jotta merkityksellisyyden kokemus elämässä säilyy. Niinpä haluan uskotella itselleni, että kehittyminen pyöräilijänä on mahdollista ja vääntäydyn kerta toisensa jälkeen spinning-pyörän päälle ahdistamaan hengitysjärjestelmäni ja reisilihakset äärimmilleen ja kuvittelen itseni polkemaan ensikesänä Rantasalmen tielle tukka hulmuten ennätysvauhtia.
