Kuin käärme hanurissa

Vuonna 2014 taivalsin elämäni ensimmäisen puolikkaan. Se tapahtui Joroisissa. Sitä ennen kokemusta oli vain yhdestä sprintistä. Samana kesänä innostuin toisellekin puolikkaalle, se tapahtui Tahkolla. Tahkolla oli myös viime vuonna tarkoitus tehdä uuden tatuoinnin arvoinen suoritus. Olin ilmoittautunut täydelle matkalle, ja treenasin sitä varten ahkerammin kuin koskaan aiemmin. Sitten koitti kesäinen päivä ja Keski-Suomi. Istuin Toyotan silloisen rallitiimin WRC-auton testeissä, ja sehän lipsahti kokeneen kuljettajan, Sebastian Lindholmin, hyppysistä näyttävään ilmalentoon. Ja kuten aina, jokainen varsinainen isku tuli kartanlukijan puolelle. Tuloksena solisluun nousu pois paikaltaan ja täyden matkan unohtaminen. Leikkaukselta säästyttiin, mutta toista olkapäätä koristaa nyt sellainen pieni luutorni, näyttävä toki sekin ihmisen kropassa. Antaa tiettyä uskottavuutta.

Ihmisen halu tehdä asioita punnitaan näissä tilanteissa. Aluksi olkapää ei antanut uida, eikä juosta. Pyöräillä ja kävellä pystyin. Kun olka viimein alkoi antaa periksi, niin tavoitettaan kiihkeästi janoava ihminen olisi aloittanut vimmatun treenaamisen samaa päämäärää kohti, mutta siirtänyt sitä vain vuodella eteenpäin. Itselläni liekki ei enää lepattanut samalla tavalla. Laiskistuin. Onneksi en kuitenkaan liikaa.

Tänä vuonna olin taas Tahkolla, mutta tapojeni mukaisesti puolikkaalla matkalla. Siinäkin on riittävästi. Voin käsi sydämellä todeta ottavani tämän harrastuksen varsin rennolla otteella. Jännitystä en tunne juurikaan, vain pientä odottavaa kuhinaa. Tästä olen hyvilläni. Olen iskostanut itselleni sen, että haluan vain nauttia tästä harrastuksesta. Tällä kertaa sain olla vielä mukana tv-tuotannossa, joka antoi taivallukseen oman lisämausteensa.

Timo Pulkkinen asentamassa GoPro-kameraa ja mikrofonia fillariin. Pulkkinen kiersi peräti kolme Finntriathlon-kisaa kesän aikana tv-tuotantoa varten.

Tahko Span Pekkis Allinen kävi toivottamassa “kummiurheilijalleen” onnea ennen kisan starttia.

Itse kisa meni odotetusti. Uinti oli varsin rauhallista. Jopa niin rauhallista, että etäännyin porukasta liikaa. Huomasin nimittäin ajattelevani aivan muita asioita, ja kaivoin yhtäkkiä kaisloja käsilläni. Muu jengi kauhoi vettä jossain vasemmalla. Vaihtoon selvisin hyvävoimaisena. Vastassa oli kaksi tv-kameraa, jotka lisäsivät sisäistä tunnelmaani merkittävästi. Toinen kuvasi ylösnousemukseni vedestä. Yritin taivuttaa vartaloni ylös yhtä näyttävästi kuin Daniel Craig Casino Royalessa. Uskon siinä epäonnistuneeni. Toinen kamera filmasi varusteiden vaihtoa, ja fillariosuudelle lähtöä.

Uinnin jälkeen kaikki hyvin, ja matka jatkui kohti odottavaa raekuuroa.

Fillariini oli myös asennettu kamera ja mikrofoni. Höpöttelin heti alkuun muutamia tunnelmia kameraan, jota mielestäni vierestä ohi singonnut kanssapyöräilijä hieman hämmästeli. En voi häntä siitä paheksua. Eniten tarinaa pulppusi siinä vaiheessa, kun taivas alkoi antaa haastetta harrastukseen. En ole koskaan harrastanut mitään liikuntaa moisessa kelissä. Osa sateesta tuli räntänä. Palelin, olin läpimärkä, unelmoin saunasta. Säilytin kuitenkin iloisen luonteeni ja jatkoin taivallusta epäuskoisesti nauraen. Sateen hellitettyä pahinta otettaan kuulin takaani lähestyvän moottoripyörän äänen. Olin varma, että nyt tulee jostain sanomista, sillä tuo päristin hiljensi vauhtinsa kohdallani. Pelästyin, mutta suotta. Kyydissä olikin kameramies, joka alkoi keräillä kuvakulmia pyöräilystäni. Se ei ainakaan rentouttanut minua. Yritin nyt näyttää Pauli Kiurulta, mutta uskon vahvasti epäonnistuneeni myös siinä. Vaihtoon saavuin varsin erinomaisessa kunnossa.

Kuva Finntriathlon / Bullseye

Kuten edellisessä, niin myös tässäkin vaihdossa minua seurattiin televisiokameran voimin. Höpöttelin kaikenlaista, yrittäen samalla suorittaa vaihtoani viisaan näköisenä. Olin ollut viisas, sillä mukanani oli kuiva pari sukkia. Päätin kuitenkin olla vaihtamatta niitä. Totesin vain säästäväni nyt ratkaisevat viisitoista sekuntia pitämällä osittain kuivuneet sukat jalassani. Nerokasta! Valitettavasti toisen lenkkarin nauha oli jäänyt kiinni ja tietysti umpisolmuun. Uskoisin menettäneeni ne viisitoista sekuntia nauhaa avatessani.

Juoksu oli vaikeampaa kuin aiemmin. Syy on hyvin yksinkertainen, treenaaminen, tai enemmänkin sen puute. Siitä huolimatta pystyin nauttimaan taivalluksesta kohti kolmatta puolikkaan maalia. Sain kannustusta matkan varrelta varsin paljon, josta olin luonnollisesti enemmän kuin hyvilläni. Kuuluttajakaksikko, Akit Tuovinen ja Pajunoja, antoi vähintäänkin riittävästi huomiota minun kirmatessa niin sanotun stadionalueen läpi. Maaliintulo oli vaikuttava, vaikka ei tietenkään enää niin tunnepitoinen kuin kaksi vuotta sitten.

Juoksun aikana kaadoin eräällä juomapisteellä vettä niskaani, ja hämmästelin kovasti vasemman pakarani alapuolella alkanutta kiusallista kirvelyä veden kohdatessa tuon kohdan vartalossani. Olin kummissani. Kun siirryin Tahko Span residenssin loistavissa puitteissa kohti saunan lauteilta, niin suihkussa tuo jalon hanurini kohta alkoi kirvellä ennennäkemättömällä tavalla. Pyysin rouva Tuomista suorittamaan pikaisen katselmuksen aviomiehensä takalistoon. Hän teki sen toivoakseni mielellään. Tutkielma paljasti välittömästi kaksi punaista jälkeä, jotka etäisyytensä puolesta sopisivat vaikka käärmeen puremaksi. Muistin kokeneeni pientä huimausta noustessani vedestä ylös, joten tutkin välittömästi märkäpuvun. Sehän ei ole mahdotonta, että käärme naukkaisee vedessä, eikä ihminen sitä huomaa. Jotkut eivät edes saa oireita. Märkäpuku oli kuitenkin ehjä, joten käänsin teoriani todennäköisempään, eli ampiaiseen. Tästä en ole vieläkään varma, mutta joku otus minua oli kisan temmellyksessä naapistanut. Haluan pysyä käärmeteoriassa, sillä se see suoritukseni tuntumaan todella sankarilliselta. “Tomi taivalsi puolikkaan triathlonin käärme perseessään roikkuen”. Tai jotain sellaista.

Yksi puolikas jälleen taivallettu. Lisää taas ensi kesänä.

Kuva Finntriathlon / Bullseye