IM 70.3 Dubai ennakkotunnelmat

Perjantai eli huominen lähestyy uhkaavasti. Jos sitä ei jostain syystä muuten huomaisi, niin vikkelä vatsa ja tärisevät kädet paljastavat kisajännityksen. Pinnakin voi olla tavallista kireämmällä. Huomenna teen jotain historiallista ja otan ensimmäisen pro-starttini. How exciting!! 😀 Mietitte varmaan miksi kirjoituksesta toiseen toistelen ”ensimmäistä pro-kisaani”. No syyhän on se, että Dubai todellakin on ensimmäinen ammattilaisstarttini ja siis minulle suuri ja merkityksellinen tapahtuma! Jännitän sitä, odotan siltä liikaa ja suurentelen sen tärkeyttä mielessäni. Ei siis ihme, että poden pientä (pientä?) kisajännitystä.

Dubaista ja muista tämän vuoden kisoista tarvoitteena on hakea kokemusta itsestäni kisaajana, erilaisista kisatilanteista ja oppia taktisesta kisaamisesta. Suuressa roolissa on myös työkalujen metsästys liiallisen kisajännityksen hallitsemiseksi. Kulunut sanonta ”kisaamaan oppii vaan kisaamalla” pitää paikkansa ja uskoisin, että pro-maailmassa muun muassa taktiikalla ja strategialla on sijoittumisen kannalta suurempi merkitys kuin AG-kisoissa. Strategisen opin lisäksi haen oppia itsestäni kisaajana sekä omia rajojani. Uskon, että vain tuntemalla itseni tiukoissa tilanteissa läpikotaisesti voin kisoissa tehdä omalta kannaltani oikeat ratkaisut. Näihin kuuluu muun muassa se, yritänkö roikkua pyöräporukassa mukana vaikka hetkittäin tai pidemmän aikaa joutuisin ajaa suunniteltua suuremmilla tavoitetehoilla. Entä miten kovan alkuvauhdin juoksussa jalkani kestävät. Mikä on loppukirikykyni? Mitkä ovat todelliset rajani ja miten niille pääsen (usein pää sanoo, että nyt ollaan rajalla, mutta vääntöä löytyy yllättävästi lisää, jos vaan pakottaa)? Kysymyksen voisi muotoilla toisinkin: kuinka kovaa kipua ja epämukavuutta siedän? Jos vatsa sanoo sitä tai tätä, mitä teen. Entä jos kropasta ei vaan lähde, niin miten saan pään manipuloitua yrittämään silti kaikkensa enkä luovuta.

Kisoissa voi mennä lukuisia asioita väärin ja huonosti ja niiden käsittelemisen oppii vain kokemalla ne. No ehkä jotain voi oppia kirjoja lukemalla ja valmiiksi suunnittelemalla, mutta tiedätte mitä tarkoitan. Minä pelkään itseni pettämistä kaikkein eniten. Eli sitä, että suoritukseni on naurettava ja luokaton tai en pääse tavoitteisiini. Odotan itseltäni todella paljon ja olen vaativa omaa suoritustani kohtaan niin treeneissä kuin kisoissakin. Olen vähän oppinut joustamaan enkä ole onneksi enää niin perfektionisti, että kärsisin siitä kuten ennen. Mutta jokatapauksessa, haen kisoista onnistumisten lisäksi opettavaisia epäonnistumisia vaikka tiedän, että ne ovat minulle jo kisan aikana sattuessaan isoja kolauksia. Yritän siis pitää sanonnan ”If you are afraid of failure, you don’t deserve to be successful” mielessäni kun kiukuttaa.

Yllä olevien ohella ja ehkä suurimpana asiana haen kokemusta miltä kisaaminen tuntuu. Etenkin nyt Dubaista. En hae aikaa, sijoitusta tai järkyttävää perfektionista suoritusta, jossa lupaan ennen kisaa antaa itsestäni 110% ja tiristää kaiken ulos. Tuollaiset a) luovat paineita, b) vievät keskittymisen omasta kisasta pois ulkoisiin seikkoihin, c) tekevät kisaamisesta yhtä sekamelskaa sisäisten paineiden ja myllerryksen saadessa mieleni satimeen ja d) vievät kaiken hauskuuden kisasta. Etenkin nyt, kun kisaan pitkästä aikaa, menen kokeilemaan miltä taas tuntuu olla kisassa mukana. Dubai on hyvä benchmark tulevalle.

Ylläoleva ei kuitenkaan tarkoita, että en yrittäisi. Tottakai yritän ja teen parhaani, mutta fokusoidun omaan tekemiseen ja annan kisan flown viedä. En aseta mieltä rasittavia typeriä tavoitteita vetää kieli vyön alla, sillä noista ajatuksista ei tule itselle kuin hallaa. Ja teen sen sanomattakin.

Dubai aloittaa myös kisaprosessini. Olen nimennyt kisaamisen prosessiksi, jotta paremmin ymmärtäisin kisojen jatkuvuuden. Olen nyt niin hyvässä kunnossa, kuin tällä taustalla ja harjoittelumäärällä voin olla. Jo pelkästään se, että olen voittanut kaksi suurta fyysistä vammaa ja voin taas kilpailla, on suuri ja merkityksellinen asia. Tavoittelen kuuta taivaalta ja haluan olla nopea ja menestyä, mutta sen aika ei ole vielä ja joudun sitä toistella itselleni. Dubain jälkeen lennetään nopskasti kotiin takaisin harjoittelemaan, jotta jonain päivänä.

Pitkälle iltajuoksulle —>

Otettiin taksi ja ajettiin testaamaan pyöriä Al Qudralle. Se on ilmeisesti yli 100km pitkä pelkästään pyöräilyyn tarkoitettu tie, jota ympäröi aavikko.

Dubaissa minulla on pari tavoitetta.

1) Pääse ylös vedestä. Itselle asetetut paineet, luottamuksen puute kuntoa kohtaan, halu todistaa itselleni, että olen edelleen hyvä triathlonisti ja yleinen negatiivinen suhtautuminen itseeni (tyyliin ”ei musta mihinkään ole; oon ihan surkea ja hitain yksilö maan päällä”) aiheuttivat viime kesän Joroisilla minulle paniikkikohtauksen. Olen aiemminkin kokenut vastaavaa, mutta se oli sellaisessa kisassa, jossa ei laiteta päätä veden alle. Aiemmin pystyin siis hanskaamaan kohtauksen, mutta nyt Joroisilla, kun pää oli uintiosuudella tietenkin suurimman osan ajasta veden alla enkä saanut keskityttyä hengittämään rauhassa, paniikki kasvoi ja kasvoi ja loppujen lopuksi se sai minut fyysisesti kokonaan valtaansa. Ei siinä auttanut kuin kellua ja yrittää uudelleen. Mutta tilanne oli jo niin paha, etten voinut jatkaa kisaa. Käsi pystyyn ja veneeseen.

Joroisten jälkitunnelmissa tapasin tutun, jolle kerroin mitä oli tapahtunut. Hän rohkaisi minua hakeutumaan urheilupsykologin vastaanotolle ja sen jälkeen olenkin hoidattanut myös henkistä kuntoani. Olen laittanut all in triathloniin ja se tarkoittaa myös sitä, että en jätä yhtään kiveä kääntämättä paremman treeni- ja kisasuorituksen vuoksi. No, Dubaissa nähdään millaisia valmiuksia henkinen valmennus on tähän mennessä tuonut.

Mutta koska nyt pelkään uintiosuutta ja jo swimskinin kanssa uiminen altaassa aiheuttaa hermostumista (Dubaissa prolla saattaa olla märkkärikielto), otan uinnin rauhallisesti. Vaikka antaisin kaikkien muiden 12 kisailijan juosta veteen ja itse kävelisin sinne rauhassa, niin en välitä. Jos olen vika ylös vedestä ajalla 40 min, ei haittaa. Lupaan itselleni nauraa veden alla (itkemisen tai raivostumisen sijaan), jos huomaan kaikkien muiden pyyhkäisevän kaukaisuuteen ja jättävän minut yksin polskimaan.

Näin ainakin mietin ennen kisaa, jotta minulla todella on mahdollisuus ottaa iisisti ja saan mielen rauhoitettua: mun ei ole pakko. Pakko vain lisää paniikkia. ”Pakko päästä kakkospäkkiin.” ”Pakko saada hyvä uinti.” “Pakko pysyä jaloissa kiinni.” Juoksen veteen muiden naisten seassa, jos tunnen oloni vahvaksi. Pääasia on saada onnistunut oma uinti. Jos ajattelen eläköityväni vaikkapa 40-vuoden iässä, minulla on kymmeniä ja kymmeniä kisoja aikaa paukuttaa itseni lopen uuvuksiin. Nyt on ensin hoidettava platformi kuntoon.

Viime kesän muutamassa kisassa, joissa Suomessa kävin, uin ihan luokattoman huonosti. Osa syy oli henkistä ja toisaalta uinnista puuttui kova yritys. Se voisi olla Dubain toinen uintiin liittyvä tehtävä: kun olen päässyt veteen ja huomaan, että paniikkikohtausta ei tule, niin uin niin kovaa kuin käsistä lähtee. Pungeran vedessä niin, että loppumatkasta tulee huudettua ja ehkä muutama kirosanakin lipsautettua veden alla. Toisaalta en ole kovin luottavaisin mielin uintia kohtaan. Altaassa on nopeat uinnit menneet vähän eteenpäin, mutta en saa millään väännettyä sitä pidempään uintiin. Dubaissa on niin kova kattaus kisailijoita, että he jättävät minut kyllä kuin nallin kalliolle vaikka uskaltaisinkin rynnätä veteen. Tullee yksinäinen uinti.

2) Kisahermojen hillitseminen ennen kisaa. Edellisestä tärkeästä startista on paljon aikaa ja sitä edellisestä on vielä enemmän. Eli olen kisannut 15 kuukauden aikana vain 1 itselleni tärkeän kisan ja se oli Joroinen (eli siis kisannut ja kisannut, minähän pääsin rannasta sen 500m eli ei sitä nyt voi kisaamiseksi vaaleanpunaisten lasienkaan läpi katsottuna sanoa). Sen lisäksi, että olen ”unohtanut” taidon miten hillitä hermot ja suunnata yliaktiivisuus positiiviseksi voimavaraksi, lisäjännitystä tuo jo useasti aiemmin toistelemani ensimmäinen prostartti. En saa sen merkitystä mielessäni pienentymään enkä haluakaan. Se on minulle suuri askel elämässäni ja haluan, että se herättää tunteita. Jos se ei olisi merkityksellinen, mitä ihmettä minä muuten täällä Dubaissa tekisin tai harjoittelisin monta tuntia päivässä 7 päivää viikossa ja melkein 365 päivää vuodessa.

Eli tavoitteena on etten panikoi, itke, oksenna tai hyperventiloi. Ja pääsen bajamajasta pois hyvissä ajoin ennen starttipaukkua. Olisi kurjaa istua pöntöllä ja kuulla pro-miesten starttilaukaus. Tulisi kiire viivalle, pro-naiset kun lähtee 3 min miesten perään. Annan myös muutaman prosentin mahdollisuuden sille, että panikoin enkä pääse starttaamaan ollenkaan. Viivalla on kovia naisia ja se hermostuttaa. No, en ainakaan voi syyttää itseäni rohkeuden puutteesta, kun ekaksi kisaksi tuli valittua näin kovatasoinen lähtö.

3) Nauttia maaliintulosta. Uinnin päätyttyä tuulettelen jo T1:ssä, kun kaksi tärkeintä tavoitetta on saavutettu. Pääsin ylös vedestä ja kun pääsin ylös vedestä, se tarkoittaa myös sitä, että ylipäänsä starttasin. Hillitsin siis kisahermoni. Täytyy muistaa kirjoittaa pyörään lappu ”Onneksi olkoon, pääsit omin avuin vedestä”.

Tämän jälkeen kisa on tuskasta nauttimista, kun saan viedä kehoa ja mieltä koville. Pyörä tavoitetehojen mukaan ja juoksuosuudella yritän juosta suunnitelman mukaan tai niin kovaa, kuin jaloista lähtee. Lopputulos on mitä on.

Otin maaliintulosta nauttimisen tavoitteekseni kahdesta syystä. Toinen liittyy motivaatioon ja arjesta nauttimiseen. Edellisistä todella hyvistä kisafiiliksistä on hirveän pitkä aika ja mieleni tarvitsee onnistumisen tunnetta ja riemua. Siksi toivon, että saan sellaisen kisasuorituksen, jota ei vammat haittaa, eli voin puskea loppuun asti kuntoa, enkä esimerkiksi nilkkakipua, vastaan. Hyvistä kisafiiliksistä saan voimaa ja motivaatiota arkiseen puurtamiseen ja muistan taas paremmin, miksi vedän treenipöksyt jalkaan.

Toinen syy on se, että usein (Tatu sanoisi, että aina) maalissa olen vihainen ja pettynyt. Potkin vesipulloa, itkettää ja ”Minna 3vee” kiukuttelee. Miksi? No siksi, että olen vihainen itselleni siitä, kuinka hidas ja huono olen. Olen hirveän pettynyt omaan suoritukseen. MUTTA, työstän tällaisia todella petollisia vaativuusongelmia ja yritän muuttaa mindsettiä. Petyn, koska vaadin itseltäni ihan valtavasti ja lopputulos ei vastaa odotuksia. Ja vaikka vastaisi tai ylittäisi odotukseni, löydän aina jotain mitä olisin voinut tehdä paremmin ja vihastun. Voisi sanoa, että en koskaan saavuta tavoitettani, koska se aina karkaa kauemmaksi.

Muistisääntönä kisa-aamulle siis seuraavat:

*) Tule ulos bajamasta ajoissa.

*) Jos oksettaa, niin muista, että vatsa on lähes tyhjä. Voit vähän yrittää yökätä kiven takana, mutta ei sieltä mitään tule.

*) Hengitä syviä henkäyksiä ja muista, että et ole olympialaisissa, joissa yksi suoritus määrittää tuleeko rautaa kaulaan vai ei. Tämä on pitkän prosessin ensimmäinen etappi ja se saa mennä miten menee.

*) Uinnin jälkeen helpottaa.

Onnea ja tsemppiä muille Dubaissa kisaaville ja myös itselleni!! Nautitaan ja toivotaan kevyitä tuulia pyöräosuudelle.