Ensiaskeleet

Edellisestä kirjoituksesta on yli vuosi. Olen ihan tarkoituksella vältellyt kirjoittamista ja viimeisen 6 kuukauden aikana myös somettamista. Toinen syistä on se, että mielestäni minulla ei ole ollut mitään mielenkiintoista kerrottavaa, koska olen parannellut ensin rikki mennyttä polvea ja sen jälkimainingeissa syntyneitä nilkkaongelmia. Toinenkin syy liittyy tähän: olen antanut itselleni aikaa parantua ja voimistua niin fyysisesti kuin henkisestikin. Kulunut 15 kk on ollut aika raskas matka, mutta nyt on aika löytää ja raivata tie takaisin.

Ajattelin ensin lyhyesti (kaunis ajatus, mutta huonohko toteutus) kirjoitella kuluneesta 15 kuukaudesta. Koska päätin aloittaa kirjoittelun epäsäännöllisesti, mutta varmasti, säästän seuraavan ja ehkä mielenkiintoisemman blogiaiheen parin viikon päähän. Olen nimittäin menossa Dubaihin 2.2 kisailemaan puolimatkalle ja siihen liittyvä blogikirjoitus on vähintään yhtä pitkä kuin tämä. Joten ei liikaa luettavaa kerralla! 😊

Lokakuussa 2016 loukkasin polveni. Muistan vieläkin miten yhdessä juoksuharjoituksessa kotona alkoi yhtäkkiä polvessa tuntua jännää kipua. Olin juuri Konan ja off seasonin jälkeen aloittanut treenit ja tähtäimessä oli Bahrainin puolimatka joulukuun alussa. Juoksun jälkeen venyttelin hyvin ja rullailin jalkoja. Ajattelin, että kyseessä on varmaan juoksijanpolvi. Otin heti yhteyttä fysiooni Tonyyn, jotta saisimme parannettua vaivan ja kivut kuriin. Kaikesta hoidosta huolimatta kivut kuitenkin pahenivat ja loppujen lopuksi kytkimen painaminen autossa sattui niin, että vesi meinasi valua silmistä, juosta en todellakaan voinut ja ”klinkkasin” vasemmalla eteenpäin, kun astuminen sattui niin paljon. MRI oli puhdas, sen (ja polven) tsekkasi monta polveen erikoistunutta ortopedia. Ravasin siis muutamilla eri lääkäreillä ja fysioterapiassa, mutta syytä kipuihin ei löytynyt.

Yritin välillä juosta (tuloksetta), uin vaikka päätypotkut sattui polveen ja pyöräilin sen mitä pystyin. Tätä jatkui tammikuun puoliväliin, siis monta kuukautta. Olin ihan hajalla, kun en tiennyt mkä polvessa on vikana, miten ja koska saan sen kuntoon. Kivut oli kovat. Olin juuri marraskuun alusta jäänyt pois töistä ja aloittanut ”ammattiurheilijan elämän”. Loppuvuodesta 2016 puhkuinkin intoa, halusin treenata, kisata, kehittyä. Polven kipeytyminen romutti kaiken moneksi kuukaudeksi ja oli aikamoinen opetus joutua siirtämään ”kunnon” treenin ja uuden arjen, elämän, aloittamista huhtikuun loppupuolelle asti (saatikka sietää epätietoisuutta mikä polvea vaivaa ja kuinka kauan… vai paraneeko koskaan!). ”Näin” miten kunto romuttui ja unelmani karkasivat saavuttamattomiin. Loppuvuonna 2016 yhdenkin treenin väliin jättäminen oli maailmanloppu. Onneksi en silloin tiennyt, että sairastaukoa tulee olemaan puoli vuotta. En tiedä mitä olisin tehnyt, jos olisin tiennyt.

Viimeisenä oljenkortena kävin kokeneella Ilkka Tulikouralla, joka löysi polven takaa kovasti aristavan paikan. Varattiin leikkausaika (26.1.) ja jos lääkärin sanoin ”polvessa on 80% todennäköisyydella kierukkavamma”, niin voiko tuloksena olla muuta? Kierukkahan se siellä oli vialla. Täysin ehjä, mutta irrallaan. Siksi sitä ei magneetissakaan havaittu. 4 viikkoa kepit, kolmannella viikolla sain alkaa uida, 8 (?) viikolla polkea pyörää kummallakin jalalla (vääntövaara) ja 12 viikolla juosta. Siis 3 kuukautta juoksematta sen päälle, että olin käytännössä ollut juoksematta lokakuun vikoista viikoista asti! Monta viikkoa ilman pyörää! Huh se oli rankkaa.

No ”sairaslomalla” minulla oli aikaa pohtia vielä kerran, että onko tällainen elämä nyt todella se mitä haluan. Siis (yksinäinen) ammattiurheilijan elämä kaikkine huonoine ja ehkä joskus tulevaisuudessa tulevine hyvine puolineen. Mielessäni kävi myös, että onko minusta enää ikinä kehittymään ja haastamaan naisia maailmalla. Saanko heitä ikinä kiinni, minä olen niin vanhakin! Jäinkö turhaan pois töistä unelman takia, jota en koskaan voi saavuttaa? Teinkö virheen? Uskoinko itseeni liikaa? Päivät yksin kotona olivat aika pitkiä, etenkin kun en keppien kanssa päässyt kotoa mihinkään. Enkä toistaalta halunnutkaan. Olin niin vihainen ja masentunut, että en halunnut nähdä ketään. Mutta ainakin oli aikaa ajatella ja miettiä kaikkia negatiivisia vaihtoehtoja ja ajatuksia.

Heti kun pystyin, harjoittelin kaiken minkä suinkin voin. Leikkauksen jälkeen aloin suurimpien leikkauskipujen loputtua polkemaan oikealla jalalla, että en menetä senkin tehoja yhtä paljon kuin vasurin. Poljin kovia 30-90 sekunnin vetoja, jotta hengästyin kunnolla. Tein fyssarin ohjeilla harjoituksia päivittäin ja menin heti pullarilla uimaan kun sain tikit pois. Soittelin Ilkalle (leikanneelle kirurgille) josko hän pyörtäisi puheensa ja saisin klinikalla saaduista ohjeista huolimatta kuitenkin alkaa vaikka polkea vähän aiemmin. Sanomattakin selvää, että Ilkan päätä ei tällä sekoitettu, vaan liikuntarajoitukset pysyivät voimissaan.

Kaikki liikkeet sattui polveen monen viikon ajan. Pullarillakin käännyin altaan päädyssä kuin virtahepo, hitaasti, mutta varmasti, ja silti polvi muisti varmaan joka ikinen kerta vihlaista kovaa tai pikkaisen kovempaa. Opettelin uudelleen kävelemään (koittakaa kävellä 6 kuukautta ”väärin”…). Kävelin kävelemistä (ja vesijuoksin), kun sain luvan. Jostain kaivoin motivaation ja nälän tehdä kaiken mahdollisen kunnon tippumisen estämiseksi. Se motivaatio ja nälkä olikin sitten pitkiä aikoja kesällä, syksyllä ja talvella kateissa. Olin varmaan kuluttanut sen loppuun, eikä minulla ollut mitään millä ruokkia sitä.

Kun polvi vihdoin kuntoutui ja sain alkaa ensin kevyesti ja pikkuhiljaa normaalimmin harjoitella, sain nilkkavaivat huolekseni kesäkuun alusta lähtien. Niiden kanssa olen taistellut marraskuun loppuun asti. Tiedostimme fysioni kanssa sudenkuopat, joihin voin astua noin suuren leikkauksen ja 6 kuukauden epänormaalin kävelyn (linkkaus, ontuminen… mitä se ikinä olikaan) jälkeen. Sain niitä varten tiukkoja kotiharjoitteluohjeita pitkin kevättä. Kävelyn lisäksi jouduin opetella juoksemaan uudelleen ”omaa juoksuani” ja väärä juoksuaskellus olikin pitkään osasyynä nilkkavaivoihini.

Ennen Joroisia juoksin vain pari kisaan valmistavaa juoksua per viikko (normirytmi ~6 juoksutreeniä viikossa). Heinäkuun nilkat oli ok, kunnes elokuun alkupuolella iski taas ja olin liikkumatta melkein pari viikkoa. Tatun kanssa lennettiin Californiaan, minun piti kisata siellä IM 70.3 Santa Cruz. No, kun en ollut 3 viikkoon juossut ja jalat eivät kestäneet juoksua niin jätin startin väliin. Ihme ja kumma, nilkat pysyi maantiepyörällä oireettomina (TT:llä kipeytyivät) ja niimpä me pari viikkoa uitiin ja pyöräiltiin. Californiassa sain alkaa tehdä ensin kolmen ja loppureissusta jo neljän kilsan juoksuja. Sieltä pikkuhiljaa ponnistettiin.

Ranskasta (05/2017) ja Californian ekalta reissulta (Santa Cruz / Santa Barbara).

Leiriltä palattiin ja aloitin totuttelun normaaliin treeniarkeen. Minun piti ja pitää vieläkin totuttaa kehoa suurempiin tuntimääriin. Nyt menee jo sellainen ~21h treeniä viikossa ilman, että paikat alkaa hajoilla (1100 – max1250 TSS/vko). Tuohon päälle käyn yogassa ja liikkuvuustunneilla 1-2krt viikossa, jotta paikat pysyisivät ehjinä. Tavoitteena on voida nostaa lajitreeni (uinti, juoksu, pyörä ja voima) ~25 viikkotuntiin ja noin 1400-1500TSS keskiarvoon (päälle fyssarit, coret, venyttelyt, yogat, liikkuvuudet jne oheisharjoitteet).

Mutta niin treeniin totuttelu. Mainitsin jo aiemmin, että motivaatio treenaamiseen jäi alkukesän tuuliin. En uskonut itseeni, en uskonut siihen, että minun kannattaa tavoitella unelmiani (koska en niitä kuitenkaan saavuta). Miksi siis päivästä toiseen kurittaa kehoa ja yrittää ja yrittää saada kadotettu kunto takaisin? Draivi puuttui ihan täysin. Treenasin ilman, että sydän oli mukana ja huonolla fiiliksellä yritin päästä kiireiseen ja väsyttävään arkeen kiinni. Turhauttavan ja väsyttävän usein jouduin taistella itselleni pyörä- tai juoksuvaatteet päälle, saatikka lähteä uimahallille. Itselleni toistelu ”sähän elät unelmaa, koita nyt nauttia” ei ihan ottanut tuulta alleen. Ei draivia, unelmia ja motivaatiota, syvää paloa saavutella jotain uskomattomalta tuntuvaa ja niin houkuttelevaa saada tuosta vaan käskemällä. Jouduin kaivaa aika syvältä ja kauan ennen kuin löysin jonkunlaisen fiiliksen. Usko itseeni oli siihen avaintekijä. Usko siihen, että voin vielä jonain päivänä saavuttaa triathlonistina jotain mitä minä pidän suurena saavutuksena. Usko löytyi koventuvien harjoitusten ja etenkin niiden onnistumisten kautta. Juoksu ja pyörä alkoivat saavuttaa menetettyä tasoa. Samaan hengenvetoon on lisättävä, että olen onnekas, kun minulla on pieni, tiivis lähipiiri ympärillä, joka tukee ja uskoo mahdollisuuksiini. Heidänkin vankkumaton uskonsa alkoi löytämään paremmin perille, kun en yrittänyt torjua kannustavia sanoja ja palopuheita, kuten aiemmin.

Marraskuussa taas oltiin nilkan takia tauolla 1.5 viikkoa ja loppukuusta lähdettiin Californiaan pariksi viikoksi polkemaan. Leirillä piti juosta vähän enemmän kuin kotona, lämpöön kun päästiin, mutta vielä mitä. No kyllä siellä vähän juostuakin tuli, mutta ei ollenkaan niin paljoa kuin olimme suunnitelleet. Pyörä oli siis taas pääfokuksessa ja juoksulla ja uinnilla täytettiin leiriä.

Marraskuun jälkeen jalat onkin sitten olleet yllättävän kauan hyvän tuntuiset. Vähän kremppaa välillä sieltä täältä, mutta nyt näyttää hyvältä. Hoidan niitä hullunlailla ja jumppaan ja venyttelen. Pidän sormet ristissä ja peukut pystyssä, että ne eivät enää mistään suuttuisi.

Dubaihin on 2.5 viikkoa aikaa. Dubai on kolmas ”ensimmäinen” pro-starttini, johon olen ilmoittautunut. Bahrain jäi polven takia väliin ja Santa Cruz nilkan. Poden juuri pientä flunssaa, jonka yritän taltuttaa nopeasti. Näillä näkymin näyttää kuitenkin siltä, että pääsen jännittämään ekan ammattilaisstartin ihan just…
Calin toiselta reissulta (Oceanside).