Vaikea loppuvuosi

Tuntuu, että viimeisestä kirjoituksesta on enemmänkin aikaa kuin vajaa 3 kuukautta. Se on kuin toisesta elämästä.

Syynä hiljaiseloon niin blogin kuin somenkin puolella on se, että olisin halunnut voida sanoa, että probleemia ON OLLUT, mutta ne on jo historiaa. Inhoan valittaa ja ruikuttaa ja siksi ajatukseni olikin, että kerron kun homma on ratkennut. Nyt aikaa on kuitenkin kulunut jo niin paljon ja koska ulospääsyä tilanteeseen ei vieläkään ole tullut, että päätin kirjoitella lyhyesti miten menee.

1.11 piti olla ensimmäinen päivä kun aloitan “uuden elämän”. Se oli ensimmäinen päivä, kun en virallisesti ollut enää työsuhteessa ja minun piti aloittaa arki täysin urheilulle omistautuneena. Kaikki oli pedattu valmiiksi ja saisin vain aloittaa. Olin todella innoissani ja odottavilla fiiliksillä.

Konan jälkeen pidin sen pari viikkoa taukoa ja lähdin kevyesti treenaamaan lokakuun loppupuolella. Olin ehkä (muistaakseeni) ehtinyt treenata treeniohjelman mukaan 1 viikon, kun polvi kipeytyi niin paljon, että juoksutreeni piti keskeyttää. 2.11 oli muistaakseni päivämäärä.

Oltiin luotu kisasuunnitelma kaudelle 2017 ja ensimmäinen kisa olisi ollut joulukuun alussa Bahrainissa. Mulla oli takana parin viikon tauko ja oli hirveä kiire päästä nopeasti tekemään treeniä, kun eka kisakin oli niin lähellä. Voi sitä paniikkia kun katsoin treeniohjelmasta, että toi ja toi juoksutreeni on pakko jättää väliin. Pyöräillä ja uida onneksi pystyin. Olin ihan paniikissa: mä en ikinä ehdi kisakuntoon Bahrainiin!

Viikko juoksutaukoa ja sitten kevyesti muutama 15 minuutin juoksu. Sattui ja oli pakko lopettaa kesken. Taas tsekkailin ohjelmaa ja mitä treeniä jää väliin ja paniikki kasvoi. Tuo parin viikon aikajakso oli kuitenkin vasta alkusoittoa.

Nyt takana on pari kuukautta loukkaantumista. Aika on pitänyt sisällään viikkoja, jolloin en ole voinut edes uida, mutta onneksi olen pääasiassa päässyt altaaseen. Uinti onkin ottanut harppauksen eteenpäin. Juosta en ole käytännössä voinut lainkaan. Pyöräilläkään en juuri ole poislukien muutamat kovemmat treenit marraskuussa ja nyt 1,5 viikkoa sitten ennen kuin sairastuin influessaan.

Minulla on onneksi paras mahdollinen huoltotiimi ympärillä. Hoitava lääkäri on polven ja nilkan seudun ongelmiin erikoistunut ortopedi Mikko Ovaska ja toiminnallisesta hoidosta vastaa tietysti SUF:lta Tony Elomaa. MRI oli puhdas poislukien nesteily vasemman polven ulkosivulla. Sain kortisonia polveen ja noin viikon verran pääsin jopa juoksukävelemään. Lähdin tekemään 10 x 1min kevyt juoksu + 1min kävely, ja pääsin jopa 12 x 2min30sek + 30sek käveyyn, kunnes polvi taas kipeytyi aatonaattona. Sitten tuli tauti, jota olen nyt 8 päivää potenut.

Muita henkireikiä on ollut tietysti Tatu, joka on tehnyt ihan kaikkensa yrittääkseen saada mut piristymään ja uskomaan, että tästä noustaan vielä. Ja kuunnellut valittamatta kiukut ja itkut, joiden täyttämä viimeiset 9 viikkoa on ollut. Tämän lisäksi todella iso henkinen tuki on ollut mun hyvä treenikaveri Joona, joka itsekin kärsi loukkaantumisesta syksyllä ennen kauden pääkisaansa IM Barcelonaa. Joona yhä vieläkin jaksaa lukuisia kertoja viikossa kysyä miten menee ja tuntuuko polvi paremmalta ja tsempata ja kannustaa uskomaan, että täältä noustaan vielä. Olen siitä hyvin kiitollinen. 🙂

Syksy on ollut äärimmäisen raskas. En ole halunnut kertoa tästä kenellekään ja olen vain istunut sisällä ja pelännyt tulevaisuutta ja ollut masentunut. Vieläkään en tiedä mitä huominen tuo. Kun nyt tästä taudista pääsen, niin pikkuhiljaa voin varmaan aloittaa uimaan ja polkemaan, mutta koska kipu ei lähde pois, niin en tiedä koska juoksen seuraavan kerran. Ja juoksen isolla J:llä eikä mitään kuuden seitsemän minuutin taaperusta 10 minuutin ajan.

Hoidot jatkuu ja pääsen taas torstaina Tonylle. Jos edistystä ei 2 viikkoon ole tullut, niin näen taas Mikon. Tämä kausi on luonnollisesti täysin auki. Vaikka polvi parantuisi huomenna, niin keväällä en kisaa mitään ja todennäköisesti koko kesäkin menisi treenatessa. Sen verran itseäni tunnen, että en todellakaan lähde kisaan jos yhtään tuntuu siltä, että en ole siinä kunnossa, missä haluan olla. Tosin, koska näyttää hyvin epätodennäköiseltä, että polvi parantuu huomenna, niin en tee ensimmäistäkkään suunnitelmaa tälle vuodelle, koska en halua lisää pettymyksiä.

Kunto on romahtanut ja mä en tunnista tätä kehoa siksi, jolla juoksin alle 3 tunnin maratonin ja tein tosi kovia suorituksia triathlonissa. Mä en halua tätä kroppaa vaan se inhottaa minua! Ja vielä näin influenssan jälkeen koko yleistila on väsynyt ja hengästyn kun pelkästään nousen kaksi kerrosta asunnossamme. Välillä joudun todella keskittyä etten taas romahda henkisesti. Nyt on nimittäin ollut jo vähän parempia aikoja ja olen pystynyt tuntea iloa ja vähän uskoakin tulevaisuuteen.

Ei ollenkaan sellainen alku “ammattilaisuralle”, kun olisin toivonut vaan ehkä pahin mahdollinen. Päivä kerrallaan eteenpäin, pidetään homma kasassa ja kun vain saan sykkeen treenistä, enkä portaiden nousemisesta, ylös, niin muistan tuntea iloa ja onnea siitä, että ylipäänsä saan liikuttaa tätä kehoa. Vaikka en sitten pystyisi treenaamaan täysipainoisesti kaikkia lajeja ja kohti jotain päämäärää.

Tästä hetkestä ja tilanteesta on pitkä matka huippukuntoon, mutta otan sen haasteena enkä alleen musertavana faktana. Kuukausien työ on edessä. Toivottavasti pääsen sen työn tekemään eikä jalka pakota esimerkiksi lopettamaan kokonaan. Tai pitämään vuoden taukoa. Ja kunpa flunssa menisi pois niin voisin aloittaa. 🙂

Hyvää vuoden alkua ja muistakaa nauttia siitä, että olette terveitä ja pääsette liikkumaan. Ja mikäli ette ole, niin tsemppiä ja voimia parantumiseen ja kuntoutukseen. Yritän jaksaa kertoa somessa miten parantuminen edistyy ja miten pääsen taas harjoittelemaan!