Ironman Frankfurt 2015

Posted by:

Starttasin ensimmäiselle triathlonin täysmatkalle viime sunnuntaina ja ylitin kuin ylitinkin maaliviivan – melkein 2 tuntia myöhemmin kuin olimme suunnitelleet. Mitä siellä tapahtui?

Kaikki näytti hyvältä uinnin ja pyörän jälkeen, mutta juoksussa romahti ja vikat 2 kierrosta eli puolimaratonin verran tuli käveltyä. Sen verran aikaa suorituksesta jo on, että ollaan ehditty tehdä perusteellinen datojen ja muistikuvien tarkastelu ja pystytty löytämään syyt miksi yleensä maaliin pääseminen oli loppujen lopuksi saavutus. Alla pitkä tarina mun päivästä kolmen ihmisen tekemän perusteellisen data-analyysin jälkeen. Alkuun on pitkä selostus miltä se päivä minusta näytti ja lopuksi miltä datan perusteella.

Ironman Frankfurt Minnan silmin

Kilpailu oli brutaali. Kuumuus oli ihan tajuton. Varmaan ennätysmäärät kisaajia keskeytti, juoksu-käveli ja ensiaputeltoissa oli kuhinaa. Mutta oli siellä myös paljon onnistuneita suorituksia.

Valmistautuminen kisaan meni ihan hyvin. Frankissa oli tosi kuuma ja lauantaina jouduin olemaan monta tuntia putkeen jaloillani, mikä tuntui lievänä rasituksena ja kehon kuumentumisena. Juodakin olisi varmasti pitänyt enemmän. Mutta sää oli kaikille sama. Tällä kertaa en myöskään tankannut mitenkään erikoisesti. Söin pastaa ja mussutin aamupalalla hilloleipää. Ensimmäinen kisavalmistauminen, kun ei yhtään vatsa pömpöttänyt hiilareista. Ajattelin, että kun treenimäärä laskee, niin varastot kyllä täyttyy ihan normaalilla ruualla. Jalat tuntui kuitenkin aika raskailta, syystä tai toisesta. Ei ollut yhtään sellainen varsa kesälaitumella –fiilis.

IMAG1462 IMAG1468

Mutta itse kisaan. Mua rehellisesti sanottuna pelotti matkan pituus ennakkoon. Pelkoa lisäsi kisapaikalle saavuttua tieto siitä, että uinti olisi ilman märkkäriä. Olin siihen yrittänyt valmistautua henkisesti, mutta pääsi se silti jotenkin pienen paniikin aiheuttamaan. Kisa-aamuna oli siis hyvin jännittyneet tunnelmat ja sain itseäni psyykkailla aamulla, ettei olisi mennyt ylihermostuneisuuden puolelle.

Vähän on jännitystä ilmassa kisa-aamuna.

IMAG1483 IMAG1492

Uintiin lähdiin tosi edestä, kun tiesin, että olen nopea uimaan. Edestä lähtee myös hyvät peesijalat ja alun pesukoneen jälkeen löysinkin yhden hyvää kyytiä pitävän naisen. Hukkasin hänet kuitenkin 1500m jälkeen, kun tulimme rantautumiseen. Seuraava peesijalka ei ollutkaan niin nopea, vaan läpsyttelin häntä koko ajan jaloille. En lähtenyt kuitenkaan ohi ja etsimään nopeampaa veturia, sillä edessä ei näkynyt kovin lähellä ketään joka olisi uinut nopeampaa ja halusin myös säästää voimia loppupäivää varten.

Uinnin aika 1.03 oli itselleni odotusten mukainen. Olin laskenut, että märkkärin kanssa menee alle 1h, jos saan hyvän peesin enkä saa paniikkikohtausta. Ilman märkkäriä tuo 1.03 oli siis kelvollinen suoritus. En tosin tuossa vaiheessa tiennyt yhtään miten kulki (enkä koko kisassa), koska en seurannut eri osasuoritteiden osa-aikoja tai esimerkiksi pyörässä kilsavauhtia / kulutettua aikaa.

IMAG1506 IMAG1516

Pyörään lähtö sujui hyvin ja sain sykkeet tosi nopeasti Z2-alueen alalaitaan (143-156 on mun pyörän z2-alue). Me olimme pari päivää ennen kisaa Jarnon kanssa viilanneet tehoja pyörässä alaspäin kuumuuden takia ja lähdin pyörään iisisti. Siinä oli erilaisia letkoja, jotka hidasti matkantekoa ja joista ei millään meinannut päästä ohi. Aina sieltä samat naamat tuli takaa ylämäissä ohi ja alamäissä ja tasasella jäivät. Ekan kiekan ajan tehot oli alle tavoitteiden ja syke tuolla 139-144 –akselilla.

Tavoitteenani oli juoda 1,5 pulloa tunnissa ja aloittaa pyörässä pelkällä vedellä ekat puol h, jotta vatsa tasaantuu ja alkaa ottaa energiaa. Näin teinkin ja aloitin energian ottamisen 40 minuutin kohdalla. Vettä, urheilujuomaa ja geeliä. Vedestä osa selkään ja rinnuksille, että paita on märkä ja viilentää ihoa.

Toisen kierroksen alkaessa jalat alkoi vasta toimia. Kaupunkipätkällä myös ohitin pitkässä alamäkivoitoisessa osuudessa arempia kuskeja ja pääsin hyvin edellä roikkuneesta, omaa vauhtiani hidastavasta ”Tour de France” – porukasta. Fiilis oli tosi hyvä. Eka kiekka meni jotenkin hitaasti ja takkuisasti, mutta tokalla tuntui aika lentävän ja matka taittui. Pystyin myös nostamaan tehot lähes tavoitetehoihin.

Kuumuus alkoi kuitenkin 120km jälkeen hiipiä ihon alle. En sitä heti huomannut, olin jotenkin vain tosi keskittynyt ajoon. Vieläkin tehot oli alle tavoitteiden ja syke tiukasti 14-alkuisissa luvuissa – ei siis lähelläkään Z3-tasoa. Tehot oli alle tavoitteiden siitä syystä, että tokallakin kiekalla oli porukoita ja ajajia, jotka ohitin, mutta ennen kuin lähdin ohittamaan, jouduin hetken roikkua heidän takanaan ja odottaa sopivaa paikkaa lähteä ohi. Pyörässä ylipäätään jokaikisessä päätöskohdassa tein päätöksen maraton etusijalla. Olen sen verran pelkuri, että jos vaihtoehtona oli ajaa jonkun aikaa ylitehoilla tai alentaa tehoja ja esimerkiksi jäädä odottamaan parempaa ohituspaikkaa, niin jättäydyin ja tyydyin alempiin tehoihin. Tämän vuoksi olin myös ihan varma, että mun pyöräaika on ihan surkea, kun koko ajan jäin tavoitetehoista.

No siinä taitettiin matkaa ja aloin muun muassa huomata, että hengitys alkaa muuttua kuumaksi. Se on Tatun merkki siitä, että sillä käy kroppa liian kuumana. Mulla ei aiemmin ole ollut tuollaista tilannetta, koska mulla kroppa kestää kuumuutta aika hyvin. Ja olihan siinä pyörässä lämmin. Ja yhtäkkiä mulla oli hirvee jano. Suolaa olin ottanut kaikki 5 tablettia, jotka pyörään varasin. Geelimuodossa energiaa meni 3 liian vähän. Napsin parit energiakarkit, mutta niistäkin jäi puolet syömättä.

Ensimmäinen hälytyskello olisi pitänyt soida, kun huomasin, että mulla on kova jano. Mutta kehon ylikuumenemista ja vatsan ”shut downia” en huomannut kuin vasta juoksussa. Ekat kilsat meni hyvin ja jalat toimi. Tosi paha olo alkoi kuitenkin hiipiä pikkuhiljaa ja vitosen kohdalla Tatulle huikkasin, että mulla on tosi paha olo. Kävin veskissä ja hyvä kun pääsin ylös, reidet veti hirveeseen kramppiin. Join paljon ja söin suolaa. Viilensin kroppaa jäillä ja vedellä joka huoltopisteellä. Eka kierros jotenkin maaliin, mutta 11 kilsan kohdalla menin paniikissa itkuisena Tatun luo kun olo alkoi heiketä merkittävästi. Ohjeeksi tuli, että pitää rauhoittua ja juoda paljon vettä ja jokaisessa mahdollisessa tilanteessa pitää saada kropan lämpöä alas. Mua oksetti jo tässä kohtaa tosi kovaa ja Tatu sanoi, ettei haittaa vaikka oksentaa.

14 kilsan kohdalla vedin bajamajaan ja oksenin ihan hirveet määrät. Sieltä tuli myös pyörän aikana syömäni geelikarkit = vatsa oli lopettanut vetämisen jo pyörässä. Bajis olis huoltopisteen vieressä, joten sain heti vettä ja suolaa. Kävelin ja yritin rauhoittaa vatsaa. Pientä kevyttä hölkkää. 16 kilsan kohdalla uudelleen bajikseen ja kaikki ylös. Puoliksi kävellen ja puoliksi juosten toinen kiekka maaliin.

Noiden kahden ekan kiekan aikana keskeyttäminen kävi mielessä tuhat kertaa. Ellei Tatu olisi pakottanut mua eteenpäin ja toisaalta, jos en olisi halunnut ”ironman”-titteliä niin kovaa, niin en olisi jatkanut. Mutta puolimaran kohdalla päätin, että mähän helkutti vaikka kävelen maaliin. Vatsa ei nimittäin kestänyt yhtään juoksua. Ja uskokaa kun sanon, että ei oikeasti. Mä olen sellainen sisupussi, että jos se olisi yhtään kestänyt (testattiin), niin olisin edes 6.30 vauhtia köpöttänyt. Mutta ei. Puolimara meni siis kävellen. Koitin erilaisia juomia (vettä, urkkaa, kolaa), mutta mitään ei vatsa ottanut vastaan. Pieni suullinen huoltopisteeltä ja seuraavan kilsan (about 9.30 :D), taistelin oksennusta vastaan. Energiat alkoi todella loppua ja etenkin kuumuus ja nestevajarit tuntua. Oli muuten pitkä puolimaraton ja voin luvata, että se on nyt bucket listalta vedetty yli. Never again.

Vikat viis kilsaa aloin oikeasti pelätä, että pääsenkö maaliin asti vai pyörrynkö ennen sitä. Askel horjui, selkä- ja jalkalihakset kramppas, turvonnut, kivikova vatsalaukku painoi keuhkoja, joten pystyin hengittämään vain pinnallisesti. Tajunnan taso alkoi laskea ja 36 asteen helteessä mua paleli. Jos mä olisin kaatunut, niin en olisi varmasti päässyt enää ylös. Jalat toimi jollain ihme automatiikalla ja mä katsoin alaspäin etten näe paljon on vielä matkaa. Jalanpohjassa alkoi olla tosi isot rakot ja shortsit hiersi nivusia. 2 kilsaa ennen maalia melkein pääsi itku, kun tajusin, että kyllä tästä varmaan selvitään. Sen verran tajunnan taso on ollut alhaalla maalissa, etten ole muun muassa yhtään rekisteröinyt, kun Toffen kannustus- ja huoltojoukoissa ollut Maija kannusti mua – ei mitään muistikuvaa. Olin mä Maijan kuulemma huomannut ja sitä katsonut, mutta mulla oli silmät vaan pyörinyt päässä ja katsonut joka ilmansuuntaan. Mun veli oli pari metriä ennen maaliviivaa huutanut mun nimeä kovaan ääneen – muut kilpailijat olivat kyllä kuulleet, mutta mulla ei mitään rekisteröintiä. Tatun mä kävin läppäämässä, sen sentään huomasin. Ja niin, se minkä vuoksi mä sinne maaliviivalle taistelin ”Minna – you are an Ironman!” – ei mitään muistikuvaa.

Maalissa mut olisi nostettu suoraan paareille, mutta olin luvannut Tatulle, että käyn juttelemassa sen kanssa ennen ”recovery areaa”. Yritin siinä saada vähän nestettä alas ja vaihdoin Tatun kanssa pari sanaa. Mulla oli kuulemma ollut ihan ”kuoleman harmaat silmät” (kuten Tatu asian kauniisti muotoili) ja sama tarina, sojotti moneen eri ilman suuntaan. Mun puhe takelteli eikä siitä meinannut saada selvää.

Vesi tuli saman tien takas ylös, just ja just ehdin bajikseen oksentamaan. Sieltä suoraan ensiapuun ja tiputukseen. Tunnin siellä makailin ja kun olin pari pussia saanut nestettä suoneen niin johan alkoi maailma kirkastua. En ollut voinut niin hyvin tunteihin, mahtava fiilis 😀 Viereisessä pedissä sattui makaamaan meidän huhtikuisen Malliksen leirin hotellin yksi omistajista. Mikä sattuma!

Tatu oli ihan hirveen huolissaan ja mä tiesin sen, mutta en saanut siihen mitenkään kontaktia. Paareilla kannettiin porukkaa ambulanssiin sairaalaan kuljetettavaksi ja se oli Mikon ja Satun kanssa katsonut lenkkareista, etteihän mene mun näköisiä kenkiä kyytiin.

Nyt pari päivää kisan jälkeen olo on vähemmän yllättäen väsynyt. Sunnuntai veti kehosta kaiken nesteen ja energian ja niiden palautuminen kestää kauan. Mutta en mä hajalla ole, mitä nyt vähän reidet jumissa ja lonkat kävelystä. Ja ne hirveet rakot päkiöissä. Eniten mun vatsalihakset on oksentamisesta kipeät. Mutta muutamien päivien levon jälkeen pääsen takaisin aloittelemaan treeniä.

IM Frankfurt datan perusteella

Mikä sitten meni pieleen. Pyörässä, kuten yllä todettu, tehot (aika paljonkin) jopa alle jo valmiiksi laskettujen tehojen. Vikat 45km ajoin kuitenkin tavoitewattien ihan alimmalla tasolla ja tässä kohtaa kisaa avg watit oli siis toisen kerran tavoitewattien ihan alalaidassa (ensimmäinen kerta kun pääsin tavoitetehoihin oli ihan pyörän alussa). Sykkeitä seurasin tosi tarkasti, koska tiesin kuumuuden niitä helposti nostavan (joka olisi kertonut ylikuumenemisesta). Kisassa en sykkeiden nousua kuitenkaan  huomannut, mutta nyt kotona datoja katsellessa huomaan, miten syke alkaa kohota vaarallisesti. Vikan 20-30km aikana sykkeet lähti rajuun nousuun: noin 142 -> 160. Tässä kohtaa mulla oli myös jo kuuma ja jos muistatte ylempää, törkykova jano.

Mitä siinä siis tapahtui? Valmentajan kanssa tulimme seuraavaan lopputulokseen. Perimmäinen syy kaikelle on kuumuus (vähemmän yllättäen) ja imeytymisongelmat. Imeytymisongelmiin voi olla monta syytä, joista jokainen on voinut edesauttaa asiaa: liian vähän nestettä (varmasti, koska muistan juoneeni janoon ja vielä huolestuttavampaa, mulla oli loppupyörässä hirveä jano), liian vähän vettä, liikaa suolatabletteja (1 per tunti -> eikö sopinutkaan vatsalle), liikaa urkkaa (vai eikö sopinut vatsalle). Lopputulos on kuitenkin se, että vatsa lopetti toiminnan jossain välissä pyörää ja meni lukkoon. Syke- ja tehotasot olivat niin alhaiset, että niiden _ei pitäisi_ vetää kroppaa tuollaiseen solmuun. Ei edes tuossa kuumuudessa. Mutta, tietysti jos olisin ajanut alemmilla tehoilla ja siten vielä vähemmän kroppaa rasittaen olisin varmasti vähän paremmin selvinnyt juoksussa. Mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että mä join aivan liian vähän, joka johti noihin vatsaongelmiin.

Avg sykkeet koko pyörän osalta = 143 (Z2 alin arvo: 143-156 Z2-alue). Keskitehot 10 wattia tavoitetta alhaisemmat.

Mitä olisi voinut tehdä toisin? Nestettä meni liian vähän -> olisi pitänyt juoda paljon, paljon enemmän. Ollaan rehellisiä = mä en tiedä kuinka paljon mä join. Skippasin yhden tai kaksi huoltopistettä, koska nestettä vielä oli pulloissa. Kroppaa olisin voinut viilentää vielä enemmän. Juoksussa maltillisempi lähtö olisi voinut auttaa. Tosin mulla oli siinä vaiheessa jo vatsa huonossa hapessa, että ei sillä olisi juoksua pelastettu. Jos valmistautumista katsoo, niin enemmän nestettä ja vähemmän aurinkoa.

Frankfurtissa oli hienoja onnistumisia ja pahoja pettymyksiä. Ystäväni Joona Tuikka muun muassa onnistui erittäin hyvin ja suoriutui maaliin ~9.30 ajalla. Tosin hänen omatasoinen juoksunsa olisi ollut 20 minuuttia nopeampi, sen verran kuumuus häntäkin vaivasi. Mutta haluan sanoa etenkin niille, jotka ei Frankissa päässeet tavoitteisiinsa tai jotka ovat epäonnistuneet joskus aiemmin ja ovat jääneet harmittelemaan niitä = kilpailu on vain tippa valtameressä, kisapäivän arpa pahimmillaan. Kun minä alakanttiin menneen kisan jälkeen pyörin epätoivossa ja itsesäälissä ja pidän itseäni maailman pahimpana luuserina, mun rakas, älykäs puoliso muistuttaa mua siitä. Triathlonkisoissa mikä vaan on mahdollista ja mitä pidempi kisa, sen varmemmin jotain tulee. Kisasuoritus ei välttämättä kerro fyysisestä kunnosta, vaan kisapäivän suoritus on se, mitä sinä päivänä tulee eteen. Tulokseen vaikuttaa niin monta seikkaa, joista osa on omassa hallussa ja osa ei. Omassa hallussa olevia muuttujia voi minimoida ja eliminoida sitä mukaan, kun osaamista ja kokemusta esimerkiksi kisaamalla karttuu. Kumi puhkee jos se puhkee ja vettä tulee niskaan jos niikseen on, mutta nesteytykseen, ravintoon, suorituksen intensiteettiin ja esimerkiksi sopiviin varusteisiin voi täysin vaikuttaa, kun tietää mitä tekee. Nimittäin, Frodeno vetäisi sunnuntaina noissa epäinhimillisissä oloissa Frankfurtin kisan reittiennätyksen ja voitti Euroopan mestaruuden. Kaikki oli siis sunnuntaina omissa käsissä, mutta joku asia meni pahasti pieleen, kun ei vaan vielä tunne omaa kroppaansa ja mitä se tarvitsee.

Kisasuorituksestani sisuuntuneena me mietitään Tatun kanssa syksylle vielä toista täysmatkaa. En halua lähteä pitkään treenikauteen tuollainen suoritus muistoissani – sen verran se harmittaa ja toisaalta se oli myös aika traumaattinen kokemus. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että lähdetään lokakuun alussa kisaamaan IM Barcelona.

Tsemppiä kaikille kesän kisoihin. Muistakaa tehdä tarkka ja huolellinen kisasuunnitelma, mutta ennen kaikkea noudattakaa sitä! Joroisilla nähdään! 🙂

Eilen jo hymy irtosi ja ruokakin maistui, vaikka maralla ajattelin, etten syö enää ikinä.

IMAG1521

3

About the Author:

Olen 33-vuotias triathlonisti. Päämatkani ovat pitkiä ja kilpailen ensisijaisesti puoli- ja täysmatkalla. Blogini kautta pääset tutustumaan ammattiurheilijan elämään. Olen viikottain aktiivinen Instagramissa, otathan tilini seurantaan @minnakoistinen Nykyinen statukseni on 'raskaana'. Blogiin kirjoittelen siis kestävyysurheilusta ja raskaudesta tavoitteenani jakaa tietoa melkein salatieteeltä tuntuvasta aiheesta - niin vähän siitä kirjoitetaan! Ja tietysti inspiroida muita odottavia tai juuri synnyttäneitä urheilun pariin! Tervetuloa mukaan - toivottavasti viihdyt seurassani!
  Related Posts

Comments

  1. Heidi  July 7, 2015

    Minna, vad fint att höra att “DU ÄR TILLBAKA!” :=D
    Härligt att läsa din blogg. Du beskriver loppet med sån inlevelse att man riktigt känner hur hemskt dåligt du måste ha mått där i värmen. Vilken jäkla SISU du har alltså. En riktig VINNARE!!! Man får ju inte leka med hälsan, men jag tror att du hade nog fortsatt gå/springa om dom försökt bära av dig från banan. Du ville komma imål, som du sa förut, gående om det behövs. Du bevisade för oss alla än en gång att du är en VINNARE! Minna, du vet väl att du inte är ensam om att ha upplevt utmattning och allt vad det innebär (tur att du hann till Bajan). Jag är helt säker på att t o m Jan Frodena och andra stjärnor med honom också upplevt detsamma. Dom har väl lärt sig av det, rest sig och tävlat/ fortsatt vidare och satt nya mål. Man kanske måste ta till plan B om plan A inte blev exakt så som det var tänkt, som du=> Barcelona i oktober. Precis som du beskriver det. Det är patetiskt (även om det är pga min skada), men jag har ju inte ens hunnit med en “sprint” i Tri-världen (funderar på om jag skulle klara av “Rykäsy” i Oittans i helgen), men i mina tankar kommer jag att göra en halva någon dag. Då Minna, hoppas jag att jag får skåla i champagne med dig när jag kommer över mållinjen! :=D KRAM an imaginary Triathlonist

    reply
  2. Heidi  July 7, 2015

    …Jag måste tillägga att jag var alltså en av dem som följde Minna hela resans från start ända in i mål via nätet “live”. Kunde inte koncentrera mig på något annat under hela dagen och bara tvungen att kolla mellantiderna och vid bytena var det ju sjukt spännande! Vid målgången satt jag bara och stirrade på rutan, med hörlurar för att inte missa dig. Våra gäster var kanske inte så nöjda eftersom jag inte var så social, men jag förklarade att jag bara måste se när Minna går i mål! Gissa om jag var glad att se dig där (gåendes) över mållinjen=>…jag skrek tydligen lite för högt (Janne sa till mig :=D) GRATTIS MINNA, DU ÄR EN IRONMAN! :=D I all välmening, är inte en stalker, men himla kul har det varit att följa med Din resa ända in mål! KRAM

    reply

Add a Comment