T90.5 ja minä

Posted by:

Hiljattain kirjoittelin sopimattomuudestani tähän lajiin ruumiinrakenteeni osalta ja viittasin, että massa on nyt hidasteista pienimpiä. Suurin hidaste löytyy korvien välistä tällä hetkellä. Sanotaan, että tässä lajissa pitää olla päästään vialla, jos pidemmille matkoille haluaa osallistua. Toisilla tämä pitää paikkansa enemmän, toisilla vähemmän. Minut voi nyt laskea tuohon ensiksi mainittuun joukkoon. Pidempään taivaltani seuranneet muistavat kolarin keväältä 2013. Siinä romuttui silloinen maantiepyörä ja jouduin jättämään väliin mm. maastotriathlonin sm-kisat kotikaupungissani Heinolassa. Tuolloin vaikutti siltä, että selvisin pienillä ruhjeilla. Hieman toisin kuitenkin kävi. Nyt kun tapahtuneesta on kulunut jo lähes kaksi vuotta, sain kouraani diagnoosin koodilla T90.5: Kallonsisäisen vamman myöhäisvaikutukset. Suomeksi sanottuna kärsin lievästä aivovammasta ja sen jälkitiloista.

Aivoni.

Aivoni.

Vamma tulee ilmi monessa asiassa. Muisti ei toimi niinkuin se on toiminut ennen kolaria. Pää väsyy aivotyössä toisinaan salamannopeasti ja hyvänä päivänäkin reilussa tunnissa. Aloitekyky on heikko yms. Menneenä syksynä kun rupesin yhdistelemään palasia ja tajusin lähtöpisteen olevan kolarissa, törmäsin tähän Ylen artikkeliin. Kun tunnistin lähestulkoon jokaisesta kohdasta itseni, niin hakeuduin hoitoon. YTHS:n puolella sanottiin “ei tässä ole riittäviä perusteita neurologin lähetteeseen, mutta jos haluat varma olla, niin mene yksityiselle puolelle”. Sitten menin yksityiselle neurologille ja se on johtanut tutkimusketjuun, jolla on tähän diagnoosiin päädytty.

Tällä hetkellä normaalissa viikossani on keskittymiskyvyn osalta 10-15 tehokasta työtuntia. Käytännössä nämä kaikki menevät opiskeluun ja arkisiin asioihin, kuten kauppareissujen suunnitteluihin, sähköposteihin vastaamisiin jne. Opiskelu takkuaa pahasti, sillä luennoilla keskittymisen jälkeen ei yksinkertaisesti jaksa enää omatoimisesti opiskella lisää ja tehdä kotitehtäviä. Huonoimpina päivinä olen kuin zombie ja torkahtelen jopa keskustelutilanteissa isommalla porukalla. Menneenä syksynä meinasin muutamaan kertaan nukahtaa jopa pyöräillessä kotiin pisimpien opiskelupäivien jälkeen. Väkisinkin tämä heijastuu myös urheiluun, sillä kun tulee niitä päiviä, jolloin pää on rättiväsynyt, niin ei tule mieleenkään lähteä lenkille. Toisinaan olen onnistunut raahautumaan esimerkiksi juoksemaan, mutta ei sekään kovin kaksisesti suju, jos silmät eivät meinaa pysyä auki. Oireilu on niin monenkirjavaa ja yllä on vain osa kaikesta “kivasta” mitä saan kokea päivittäin.

Voisin sanoa, että on samaan aikaan kirous sekä siunaus, ettei vamma näy päällepäin. Kun se ei näy, ei ihmisten suhtautuminen muutu. Olen kuitenkin se sama ihminen, vaikka käynkin toisinaan hitaalla. Mutta toisaalta, koska vamma ei näy, niin moni vain ihmettelee “eikö se tuotakaan nyt saa tehdyksi?”. Tähän väliin voisin heittää vertauksen, miltä tämä käytännössä tuntuu. Kuvitelkaa, että ajatte autoa ja olette matkalla moottoritielle. Auton moottorissa on ollut häiriöitä ja toisinaan se käy neljän sylinterin sijaan kahdella tai kolmella. Kun ajat moottoritien ramppia, et tiedä, kulkeeko auto tänään 60km/h vai moottoritielle sopivammat 120km/h ja silti joudut ajamaan moottoritiellä. Aamuisin kun herään, en yleensä tiedä, toimiiko pää tänään normaalisti osan päivää vai ei ollenkaan. Vamman aiheuttaman oireilun pitäisi lieventyä ajan myötä, mutta tuo on suhteellinen käsite. Voi olla, että menee vielä puoli vuotta suossa tai sitten voi mennä 20 vuotta. Aika näyttää, tulenko koskaan valmistumaan luonnontieteistä maisteriksi ja jos tulen, niin pystynkö koulutusta vastaavia töitä koskaan tekemään.

Olen nyt sulatellut diagnoosia tovin ja päättänyt pitää tämän asian tämän blogin ulkopuolella tästä eteenpäin. Tämä kirjoitus avaa hitusen sitä, missä tällä hetkellä mennään. Minulle on helpompi tuoda tämä asia ilmi kirjoittamalla kuin keskustelemalla jokaisen tutun kanssa erikseen. Olen kuitenkin todella onnekas, että olen selvinnyt lievällä vammalla, joka ei vaikuta esimerkiksi liikuntakykyyn. Huonommalla tuurilla olisin voinut päätyä samanlaiseksi kuin vaikka Michael Schumacher. Olen kuitenkin se sama ihminen edelleenkin, vaikka aivotyö ei entiseen malliin suju, eikä ulosanti aina ole sitä mitä olen ajatellut.

 

Mutta tämä riittää tästä aiheesta. Jatkossa täältä voi taas lukea positiivisempaakin tekstiä.

5

About the Author:

  Related Posts

Comments

  1. Outi  February 10, 2015

    Tervetuloa kerhoon. Kaikki aivovamma crew:n jäsenet ovat liittyneet porukkaan tahdonvastaisesti. Rimpuilu ei auta, kannattaa vaan oppia elämään tilanteen kanssa. En halua olla tyly mutta vuosi tai 2 vuotta on aika jolloin voit vielä odottaa merkittäviä muutoksia. Sen jälkeen lähinnä opit kompensoimaan tilannetta. Toivon tosin toisin… Hyvä että olet ottanut härkää sarvista ja mennyt yksityiselle. Toivottavasti hommat etenee ja asiat järjestettyä niin että hommat rullaa painollaan. Sitten vaan aina välissä nukutaan 🙂

    reply
    • Lasse Vuori  February 11, 2015

      Kiitos Outi asiantuntevasta kommentista. Olen seurannut blogiasi jo tovin. Ihailen asennettasi!

      reply
  2. Jens Dahlman  February 11, 2015

    Moi Lasse! Voin vain yrittää kuvitella kuinka turhauttava tilanteesi on. Mulla ei ole antaa sen suurempia vinkkejä, mutta halusin vain toivottaa kovasti tsemppiä ja täällä on peukut pystyssä, että oireilu lievenisi 🙂

    reply
    • Lasse Vuori  February 11, 2015

      Kiitos tsempeistä. Kyllä tämän kanssa oppii elämään, kun nyt tietää, mistä kaikki johtuu.

      reply
  3. Petja Paakkinen  June 1, 2015

    http://aikalainen.uta.fi/2015/05/25/terve-toipuu-lievasta-aivovammasta-hyvin/

    ”Mieleltään joustava, vastoinkäymisiin sopeutuva henkilö toipuu vammasta paremmin, Luoto kertoo.”

    Tsemppiä!

    reply

Add a Comment