Kaksi puolikasta paketissa
Ilmoittauduin varmuuden vuoksi kahteen puolimatkan kisaan. Joroinen ja Tahko. Syyksi perustelin itselleni, että aikatauluni ovat niin taiteellisen sekavat, että toinen menee varmasti jonkun reissun kanssa ristiin ja rastiin. Tällä tavalla varmistaisin itselleni osallistumisen mahdollisesti ainakin yhteen puolikkaaseen. Olinhan asettanut tavoitteeksi repäistä tuon kummituksen selästä tänä kesänä. Lopulta kumpikaan ei mennyt ristin, eikä edes rastiin. Löysin itseni molempien kisojen lähtöviivalta ja nyt olen siitä enemmän kuin iloinen ja ylpeä.
Siinä alkuperäisessä Finntriathlonissa en tiennyt yhtään mitä odottaa. Taivalsin reitin itseäni kuunnellen, jatkuvasti mukavuusalueella. Tahkolla sen sijaan menin jo hieman mukavuusalueen ulkopuolelle. Paransi aikaani noin 22 minuuttia ja saavutin yhden uuden tavoitteeni, kuuden tunnin alituksen. Eihän se maailmaa muuta, eikä sillä ajalla taistella kisan sijoituksista, mutta minulle se oli kova juttu. Ja juuri sen takia tätä lajia harrastavat niin monet kaltaiseni!
Valmistautumassa lähtöön
Huomasin Tahkolla itsestäni huolestuttavan piirteen. Olenhan toitottanut jatkuvasti tavoitteen olevan vain ja ainoastaan maaliin selvityminen. Tahkolla kuitenkin aloin tuijottamaan kelloa! Olin pyöräilyosuudella kuin se piirrosleffojen hahmo, jolla on toisella olkapäällä piru ja toisella enkeli. Piru käski minun taistelemaan aikaa vastaan, enkeli puolestaan jatkamaan hyväksi havaitsemallani linjalla. Juoksuosuudelle lähdettäsessä huitaisin sen valkoasuisen hepun pois ja jatkoin hiilihankomiehen kanssa eteenpäin. Kuusi tuntia menee nyt rikki ja kirkkaasti! Ja se tosiaan meni!
Noin viisi kilometriä ennen maalia olin pikkaisen uuvuksissa. Sitten näin edessäni Megaman-jengin ja juoksin heidät kiinni. Heitimme yläfemmat, ylistin heidän suoritustaan, jota ei voi riittävästi ylistää, ja he puolestaan kannustivat minua eteenpäin. Hetken taivalsimme rinnakkain. Minä juoksin ja he hölkkäsivät (vauhti oli siis kuitenkin sama). Sain kolmikolta kauhean buustin. Tunsin oloni todella hyväksi ja nostin vielä pikkuisen omaa vauhtiani. Viimeiset kolme kilometriä tulin kuin unessa. Olo oli uskomattoman hyvä! Maalissa kuuluttaja otti minut raikuvasti vastaan ja näin yksi tavoite oli taas saavutettu.
Tahkolla kisattiin tätä lajia nyt ensimmäistä kertaa. Tapahtumaan oli panostettu. Sanoin jo siellä, että kansallisissa autourheilukisoissa on lähes poikkeuksetta tylsempi fiilis. Eihän tapahtuma tietenkään täydellinen ollut, kuinka olisikaan voinut olla, mutta ne pienet puutteet ovat varmasti kirjanpidossa ja korjaantuvat ensi vuodeksi. Ylistin jo Joroisten kuuluttajakaksikkoa ja samat superlatiivit latelen pöytään tälläkin kertaa. Aki Pajunoja ja Antti Hagqvist hoitivat tunnelma- ja informaatiopuolen enemmän kuin kiitettävästi. Tämä puoli on lajissamme kunnossa! Huomatkaa, että uskallan käyttää termiä lajissamme. Siltä se juuri nyt tuntuu, olo on tavallaan hyväksytty, vaikka sitä ei varmasti mitenkään tarvitse edes odottaa. Porukka on suorastaan fantastista!
Ensi kesänä jokainen voi haastaa itsensä keräämällä koko sarjan. Neljä Finntriathlonia täydellisessä järjestyksessä. Sprintistä täysmatkaan. Jos aikataulut vain suovat, niin kerään koko sarjan. Olen siis tähän aikaan vuoden päästä teräsmies. Uskokaa tai älkää.
Loppuun vielä kiitokset koko Finntriathlonin organisaatiolle. Nimiä en tiedä, enkä toisaalta halua edes luetella. Tiedätte itse tehneenne talkoovoimin huikeat kisat. Mutta tämä oli vasta alkua. Nyt alkaa ponnistelu vuotta 2015 kohti. Markkinoin parhaan kykyni mukaan ensi kesän kisoja. Motorsport Triathletes on yksi sellainen askel. Ja vielä Elina Jouhkille: voimia siihen kovimpaan taisteluun! Tämä triathlon on kuitenkin lopulta vain urheilua ja leikkiä.