SFI:n mestaruuskilpailut ja kauden viimeiseen triathlonkilpailuun valmistautumista
Lauantaina kävin ajamassa viimeisen pyöräkilpailun tälle kesälle. Kyseessä oli SFI:n mestaruuskilpailujen aika-ajo (24,6km matkaa, lähdöt 1 minuutin välein), joka ajettiin Vihdissä todella haastavassa maastossa. Onneksi olimme Tatun kanssa käyneet ajamassa reitin läpi kisaviikon keskiviikkona, joten minulla oli askelmerkit hyvin kisaa varten selvillä. Lähialueen suurimmat mäet oli kilpailuun löydetty, joten nousua oli etenkin reitin viimeisellä puolikkaalla todella paljon ja se vei kaikki voimat jaloista aika kiitettävästi.
Me olimme kilpailukeskuksessa hyvissä ajoin. En ollut nähnyt tiimiläisiä sitten kesäkuun lopussa järjestettyjen SM-kisojen, joten oli mukava vaihtaa kuulumisia. Tuulikki ja Heidi olivat edellisenä viikonloppuna paritempoilleet SM-pronssille. Hienosti tehty tytöiltä! Ennen kilpailua tunnelma oli jännittynyt ja vaikka kilpailu oli itselleni niin sanotusti C-sarjan koitos, lensivät vatsanpohjassa perhoset. Ah, niin ihana, mutta samalla kamala tunne. Koukuttava, pelottava, ärsyttävä ja ihana.
IK-32:n tempoasu herätti ihmetystä Nummelan Citymarketissa ja uskaltautui joku kysymäänkin, että minkäs lajin varusteet neidillä on päällä.
Alkulämmöllä.
Meinasin saada kohtauksen ennen omaa vuoroani asettua lähtötelineeseen, kun huomasin yhden ympärillä pörränneistä ampiaisista löytäneen tiensä kypäräni sisään. Siinä se visiirissä käveli – sisäpuolella (onneksi huomasin sen ennen kuin hyppäsin pyörän selkään, olisi varmaan tehnyt rumaa jälkeä, jos yhtäkkiä kesken kisan olisi pistänyt)! Kypärä helkuttiin ja kopsuttelin sitä asfalttia vasten paniikissa (~3min lähtöön). Tatu yritti vieressä sanoa, että ”se visiiri menee aika helposti rikki”. Siinä paniikissa ja kisajänniössä en ottanut kyllä mitään kommunikaatiota vastaan.
Sain kuin sainkin ampparin kypärästä pois ja kypärän takaisin päähän. Saman tien sain taluttaa pyörän lähtötelineelle ja aloittaa aina yhtä hermostuttavan ”meneekö klossi kiinni, pysynkö pyörällä pystyssä, sujuuko lähtö telineestä ilman vahinkoja”-ajatusleikin.
”15 sekuntia lähtöön”. Istun huojuen pyörän päällä toinen käsi telineessä ja toinen pyörässä. ”Pam”. Nainen matkaan.
Lähti kuin telkkä pöntöstä!
Avasin itselleni tyypilliseen tapaan vähän turhan kovaa. Ennen ensimmäistä kääntöpaikkaa saan minuutin minua aiemmin liikenteeseen lähteneen kilpakumppanin kiinni, huudan tsempit ja runttaan ylämäessä ohi. Kääntöpaikan jälkeen rupean odottamaan minun jälkeeni lähteneitä Suvia, Tuulikkia ja Heidiä. Tiesin, että Tuulikki on kovassa kunnossa (polki SM-temmon minua muistaakseni 2min 10sek nopeammin), Heidi on myös erittäin vahva polkija ja koska Suvia en ollut aiemmin tavannut pyöräkisoissa, hänen kuntonsa oli minulle arvoitus.
Suvi tuli ensin vastaan, Tuulikki ihan kannoilla ja mielestäni Heidikin oli Tuulikin lisäksi saavuttanut minua. Näytin tsemppipeukut seurakavereille ja jatkoin lujaa eteenpäin jo valmiiksi kisan toisella puoliskolla odottavia nousuja peläten.
Toinen puolikas kisasta meni hitaasti. Nousut tappoivat reisiä ja tuntui pahalta. Pahimmat ylämäet runttasin putkelta, kun vauhti vaan tippui ja tippui satulasta runtatessa. Olisin kuvitellut, että maksimisykkeet oli 180 paremmalla puolella, mutta garmin antoi lukemaksi 178 (ka 172). Maksisykkeen jäädessä noinkin alas tiesin, että rajoitteeksi kilpailussa tulivat reidet – ei henki. Sain itsestäni aivan mielettömän paljon irti, joten tempokisa kävi erinomaisesta valmistavasta treenistä Sun City Triathlonia ajatellen.
Maaliin runttasin itseni lopulta toisiksi nopeiten, noin puoli minuuttia Tuulikkia hitaammin, joten pääsin päivän päätteeksi kipuamaan podiumille. Kilpailu itsessään oli seuran sisäinen, sillä muita SFI:n jäsenjoukkueita ei temmossa ollut edustettuna.
Ennen palkintojen jakoa hölkkäsimme Tatun kanssa kymmenisen minuuttia, jotta kovan temmon perään sai vielä kunnon juoksuärsytyksen jaloille. Tästä on hyvä jatkaa viimeistä valmistelevaa viikkoa ennen triathlonkauden päättävää Sun Citya ajatellen. Tällä viikolla haetaan kovan intensiteetin treenejä, jotka valmistavat perusmatkalle ja ensi viikko palautellaan ja herkistellään. Kilpailurintamalla syksyllä on vielä juoksua puolimaratonin ja maratonin merkeissä edessä. Odotan erityisen kovasti edessä olevia maratontreenejä! Mitenköhän lujaa pystyn ensimmäisen maran Amsterdamissa hölkkäilemään?!
Kisojen jälkeen Kaitalammella uimassa. Tatu harjoittelee kellumista ”menestyksekkäästi”.
