Race recap: Ensimmäiset maantiekilpailut ajettu Sveitsissä

Tatun fiksatessa TT-ohjusta kisakuntoon huomista Vantaa Triathlon-kilpailua varten, minä leivoin miehelle synttärikakku 2.0:n (1/2:t valkosuklaa-daim-juustokakkua / 1/2:t limejuustokakkua) ja päätin vihdoin viimeistellä julkaisukuntoon muutama viikko sitten käytyjen maantiepyöräkilpailujen kisaraportin. Oma kisakalenteri on myös täyttynyt lisää ja uusina tulokkaina ovat sunnuntaina ajettavat Porvoon ajot sekä Finntriathlonin järjestämä Tahko Triathlon elokuussa ja ensimmäistä kertaa Vaasassa, kotikaupungissani, järjestettävät Sun City Triathlon -triathlonkilpailut elokuun viimeisillä viikoilla.

Synttärikakku valmiina jääkaappiin ja alemmassa kuvassa mies fiksaa tsygää.

Race recap

Kivi putosi harteilta. Minä sain ajan. Luuta-auto teki tuhojaan ja lakaisi minut kärjen tieltä lauantain kilpailussa, mutta sunnuntaina olin valmiimpi ja viisaampi. Tunnelma vielä pari päivää kisojen jälkeenkin on mahtava. Se fiilis, kun ylitin maaliviivan ensimmäisen kerran, jää mieleen pitkäksi aikaa. Ammattipyöräilijöiden seassa minä, joka olen ensimmäiset polkaisut maantiellä tehnyt noin 13 kuukautta sitten, pysyin hyvin porukassa mukana. En tietenkään kärkiryhmässä tai edessä pääjoukossa, mutta pääjoukosta jääneessä seuraavassa ryhmässä. Alla lyhyt yhteenveto lauantain ja sunnuntain kilpailuista.

GP Knuttwill

Kilpailun aamuna minua jännitti ihan älyttömästi. Olin edellisenä viikonloppuna ottanut, enkä niin kovin menestyksekkäästi, osaa ensimmäiseen pyöräilykilpailuuni. Kilpailuna oli legendaarinen Rosendahlin kisa, jossa kampea pyöritettiin 17 kilometrin ja 5 kierroksen verran. Per kierros nousua tuli 59 metriä ja nousu oli todella jyrkkää. Kilpailun ollessa näin lyhyt, ajettiin koko matka täysiä. Tai ne ajoivat, jotka pystyivät. Itse zippasin aivan täysin kolmannen kierroksen nousun jälkeen ja repäisin numerolapun paidasta irti. Joukkuekaverini nauroivat, olinpa ensimmäisen kisan valinnut. Todellinen shokkialoitus.

No eipä seuraavana viikonloppuna ajettavat Euroopan GP:n kilpailut olleet yhtään sen ”tavallisempia”. Paikalla oli kisaamassa ammattilaistiimejä ja olipa vahvasti edustettuna myös Lotta Lepistön edustama Bigla. Kilpailun taso oli Suomen maantiepyöräkilpailuihin verrattuna aivan omaa luokkaansa ja tiesin, että kilpailusta tulee omalta kohdaltani pahimmillaan erittäin rumaa.

Mutta itse kilpailuun. Lähtö oli lauantaina vasta 12.30, joten aamulla kävimme rauhassa aamiaisella, pakkasimme huoltoautoihin ylimääräiset tavarat ja poljimme 7-8km kilpailupaikalle. Kuhina oli jo kova, kilpailijat ottivat lämpöä, huoltajat tekivät viimeisiä tarkastuksia pyöriin. Omalta osaltani kilpailun alku meni sumussa. Lämpän aikana kokenut pyöräilijä Pia Pensaari antoi viimeisiä neuvoja, mitä kisassa kannattaa tehdä. Hän toimi muutenkin varsinaisena tukihenkilönä minulle, kun kilpailut jännittivät enkä tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä. Rauhallisella ja viileällä olemuksellaan hän sai minutkin ottamaan suht iisisti.

Jäin turhan pitkäksi aikaa hengailemaan huoltoauton luo ja melkein unohdin lähtökuittauksen. Eturivin paikat oli jo varattu ja jouduin melkein kaikkein viimeiseen riviin 70 ajajan muodostamassa joukossa. Tämä oli suuri virhe tulevan kilpailun kannalta. Ensimmäisen 50 metrin jälkeen alkoi nimittäin vaativa ja pitkä ylämäki ja minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia pysyä mäessä porukan perässä. Jos olisin ollut lähdössä hyvissä asemissa lähellä eturiviä, olisin ylämäessä valunut alaspäin, mutta olisin voinut vielä saada peesistä kiinni. No miten siitä sitten kävi. Lähdin aivan viimeisten joukossa mäkeen ja tietysti tipuin. Pääjoukko meni menojaan ja minä heikkoreitisenä jäin muutaman muun kanssa jälkeen. Muista ei taas ollut tasamaalla auttamaan minua vedossa, joten ajoin itsekseni muistaakseni viisi kierrosta, kunnes luuta-auto tuli ja piti minulle kierroksen verran seuraa. Se tuli viikonlopun aikana liiankin tutuksi ja lauantain kunniaksi lakaisi minut lopulta syrjään (ne joille luuta-auto ei ole tuttu, niin luuta-auto ajaa viimeisten ajajien perässä ja kun kärki saavuttaa ajajat kierroksella, se ”lakaisee” tien tyhjäksi kärjen tieltä – eli pakottaa kierroksella kiinniotettavat keskeyttämään).

Fiilis oli aivan mahtava! Eka kisa ja kärki otti kierroksella kiinni. Okei, ajoin yksin, joten en saanut missään vaiheessa veto- ja peesiapua, joten oli vain ajan kysymys, että joukolla ajava kärkiryhmä ottaa minut kiinni, mutta silti. Hitto tästä ei tuu yhtään mitään, mä oon aivan paska, miten mä voin olla näin surkee, musta ei ikinä tuu yhtään mitään – oli suunnilleen ajatukset loppupäivän ajan.

Lepistön Lotta lähti meille oppaaksi kiplailun jälkeen ja poljettiin 50 kilometriä verraa Chamiin, jossa pidettiin sunnuntain SwissEver GP Cham-Hagendorn -kilpailu.

Sunnuntain kilpailu jännitti melkein yhtä paljon kuin lauantain. Nyt olin kuitenkin viisas ja meni heti toiseen riviin. Kuten alla olevasta kuvasta näkyy, SFI:läiset ovat hyvin eturivissä edustettuina (eturivissä valkoiset asut puna-keltaisilla yksityiskohdilla). Minusta näkyy vain kypärä. Istun pyörän päällä silmät kiinni ja yritän hillitä jännitystä. Muutama minuutti lähtöön ja mietin kilpailun ensi hetkiä. Pyörä liikkeelle ja klossi kiinni pyörään. Katse eteenpäin etten aja kenenkään päälle tai horjahda. Pyörän käsittelytaitoni ovat vielä niin huonot, että minulle voisi lähdössä sattua mitä vain 60-päisen pyöräilijälauman rynnätessä liikenteeseen.

Yksi kiehtovimpia hetkiä on odottaa lähtöviivalla lähtölaukausta. Kaisa Lehtosen blogissaan kirjoittama ”hetki, kun maailma pysähtyy” on samalla jotain aivan kauheaa, vapauttavaa, pelottavaa ja kiehtovaa. Siinä minä odotin oman maailmani pysähtymistä, kunnes vapauttava paukahdus loppujen lopuksi kuului.

Tällä kertaa asemointini lähdössä osui nappiin ja pysyin porukan mukana. Ensimmäisessä pitkässä nousussa pääjoukko karkasi, mutta nyt pysyin kakkosryhmän mukana. Ensimmäiset kaksi kierrosta mentiin lujaa ja olin aivan varma, että en jaksa ajaa loppuun asti. Mietin koko ajan, että yritän vielä hetken pysyä mukana, kun nyt kaksi kierrosta roikun niin se on ihan ok. Kolmannella kierroksella vauhti kuitenkin rauhoittui ja meno tasaantui. Huomasin pian, että pysyisin porukassa hyvin ylämäissä ja tasaisella mukana ellei mitään yllättäviä irtiottoja tulisi. Itseluottamus alkoi pikkuhiljaa rakentua ja aloin uskoa mahdollisuuksiini ajaa ensimmäisen kerran kisoissa maaliin.

Priceless :D Kuvattu jyrkässä nousussa. Piti olla silmä tarkkana ettei kukaan lähde irtiottoon salakavalasti.

Kierrokset kuluvat ja samassa porukassa olevien tiimikavereiden Jaanan ja Mirkan kanssa tuli välillä vaihdettua ajatuksia ja juteltua kisan kulusta. Jaana briiffasi muistaakseni kierroksella 8 (/9) mitä loppukirissä kannattaa tehdä. En ollut ikinä oikein keskittynyt koutsien puhuessa loppukireistä, koska eivät ne minulle olisi ajankohtaisia vielä pitkään aikaan. Kisassakin ajattelin vain ajavani maaliin ja sovittiin tyttöjen kanssa leikkimielisesti, että ajetaan käsi kädessä, kunhan selvitään sinne.

Viimeisellä kierroksella porukka alkoi asemoida itseään loppukiriä varten ja säästellä voimia. Kirimäen jälkeen ja ennen viimeistä lyhyttä, mutta jyrkkää nousua, vetovuorot pysyivät vielä hetken, mutta minä jäin kärkeen vetämään, kun muiden tiimien kuskit keräsivät voimia. Yhtäkkiä Jaana ilmoittaa minulle takaani, että alkaa valmistautua kiriä varten. Minä olin hämmästyneenä porukan nokassa; mitä helkuttia mä teen? En mä ole ikinä kirinyt. Eikä siinä pyörän rullatessa eteenpäin oikein ehtinyt mitään miettiäkään. Mirka ja Jaana nousivat minun rinnalleni ajamaan ja SFI veti porukkaa kolmen rintamssa. Käännös oikeaan ja viimeinen ylämäki alkoi.

Porukkaa viuhui ohi oikealta ja vasemmalta. Putkelle ja kaikki mitä jaloista lähti. Sain kuin sainkin Jaanan ja muutaman muun irtiotossa irronneen naisen kiinni. Mirka nukkui ja jäi porukasta.

Siinä me vedettiin muutaman naisen kanssa kohti ratkaisevia hetkiä. Kenelläkään ei ollut vetohaluja, vaan kaikki varmistelivat paikkaa kohti loppukiriä.

Loppujen lopuksi Jaana kyllästyi ja otti keulapaikan. Hän vaan huusi minulle ”tää on nyt tyhmintä mitä mä voin tehdä”, kun ajoi minun ohi. Teki mieli huutaa takaisin: ”miksi hitossa sä sit teet niin!!”.

Edessä siinsikin pian jo viimeinen 90-kulma ja sen takana loppusuora. Jännitys ja adrenaliini nousivat, kaikki kävi niin äkkiä. Fiilis oli aivan mahtava, kun käännöksen jälkeen ponkaisin putkelle ja annoin kaiken mitä jaloista lähti. Jaana polki edellä, kaksi kilpakumppania hänen edellään, poljin niin kovaa kuin vain jaloista lähti, yleisö huusi maalisuoralla kannustuksia ja me viiletettiin kohti maaliviivaa.

Se fiilis kun ylitin maaliviivan… Pysäyttävä. Sanoin kuvailematon. Se pitää itse kokea, kuten kaikki ne fiilikset, jotka tollaisen kisan aikan käy läpi. Mä vaan tärisin maalissa, kun jännitys ja adrenaliini purkautui. Meidän huoltaja ja joukkueenjohtaja Juha tuli halaamaan ja onnittelemaan suorituksesta ja siinä vaiheessa meinasi jo itkukin tulla.

Tästä on hyvä jatkaa – pyörä kulkee ja juoksukin on parantunut aivan älyttömästi. Huomenna Vantaalla tavataan tai sunnuntaina Porvoossa, jossa saan taas itse kantaa numerolappua!

Pari kuvaa reissusta loppuun.

Kisan jälkeen puretaan fiiliksiä ja ajatuksia kisasta.