Kun ei vaan yhtään huvita

Otsikon mukaisen kirjoituksen saaminen paperille on vaikeaa. Syy on hyvin yksinkertainen: mua taas huvittaa. Maailma näyttää valoisalta ja fiilis on korkealla. Mutta näin ei ollut muutama tunti sitten. Syy tähänkin on helppo arvata: treenasin. Mutta koska haluan jakaa muutakin kuin triathlonistin elämän parhaat hetket, kirjoitan tämän kirjoituksen. Vaikkakin jo endorfiinihuumassa. Kirjoitan tämän myös sen vuoksi, että kenellekään lukijalleni ei tule sellaista oloa, että elämäni olisi aina helppoa ja auvoisaa ja että treeneihin tulisi lähdettyä intoa ja energiaa puhkuen, kuten voisi harhaanjohtavasti kirjoituksistani tulkita. Tai, että tuijottamalla kirjoittamiani motivaatiolappuja piristyisin aina ja löytäisin treenimotivaation uudelleen. Toivottavasti tämä antaa jotain lukijoilleni. J

Tänään oli vaikea päivä. Se alkoi hyvin, jatkui hyvin ja alamäki alkoi vasta kun istuin hetkeksi kotona alas. Hijainen ja pimeä koti saivat minut tuntemaan itseni väsyneeksi. Väsymys toi tullessa negatiiviset ajatukset ja stressin. Työstressi painoi; liikaa tekemistä, liian vähän aikaa ja oma tarve suoriutua kaikesta huippuhyvin. Treenistressi painoi: paljon PK:ta takana, omasta mielestäni liian vähän kovia treenejä ja ensi kesän tavoitteetkin kävivät jo paniikinomaisesti mielessä. Nälkäkin oli. Mietin, jos nyt olisin viisas, jäisin kotiin ja jatkaisin töiden tekoa myöhälle iltaan, jotta saisin edes aloitettua työtehtävät, joiden deadline painaa päälle. Toisaalta, en missään nimessä voi jättää treenejä väliin. Kuten ystäväni Kaisa mainitsi varmasti useiden tavoitteellisesti harjoittelevien tunnustaman lausahduksen: ”ei tule edes mieleen jättää harjoituksia väliin”, minullakaan ei käynyt edes mielessä jättää päivän treeniä väliin. Treeneihin lähteminen on jo niin rutiinia ja arkipäivää, ettei ilman niitä osaa olla. Salille tai lenkille lähtöä ei mitenkään kyseenalaista, se on osa arkirutiinia.

Ajatuksissa myös juolahtaa, että jos harjoitukset jättää väliin, menee treeniohjelma ”pilalle” ja optimaalista kehitystä ei tapahdu. Kun urheilulliset tavoitteet ovat korkealla, yhdenkin treenin väliin jättäminen on ylitsepääsemätöntä. Ei sellaista vain tapahdu! Kaiken muun voi jättää väliin, mutta ei treenejä. Ja toisaalta tuntuu, että en edes tiedä miten viettäisin muutaman ekstratunnin illassa. Harjoittelu on henki ja elämä.

Takaisin asiaan. Siinä sohvalla maatessani (jep, olin jo heittänyt itseni maaten ja lepuutin silmiäni, vaikka ajatukset kävivät ylikierroksilla ärtymyksestä johtuen) mietin miten ehdin tehdä kaiken. Mistä löydän voimia tehdä kaiken. Nälkä kurni vatsassa ja väsytti. Ajatukset olivat jo myös treenin jälkeisessä ajassa: lisää töitä. Kun tulen kotiin treeneistä, avaan koneen ja teen niin myöhälle töitä kuin jaksan. Ehkä olisin jaksanut tsempata itseni iloisesti salille, jos olisin tiennyt, että harjoitusten jälkeen voisin sanoa kiitos ja näkemiin päivän ohjelmalle ja ottaa iisisti ja makoilla sohvalla. Stressasi ja ärsytti jo ajatuskin, ettei päivä lopu ennen kuin kello lähenee jo yhtätoista. Niinpä huilasin hetken (tunnin), heitin kamat vihaisesti kasaan ja lähdin vihaisena ulos ovesta. Ja mietin minkä *elvetin takia mä teen tätä. Fiilis ei ollut kovin korkealla ja kävi aika monta kertaa mielessä heittää spinningkengillä vesilintua. Ja olisi sinne mennyt perään pari muutakin objektia. Mutta mielessä ei käynyt kertaakaan, että en lähtisi.

Muutama polkaisu tihkusateessa kohti salia ja oloni alkoi jo rauhoittua. Salille päästyäni mietin, että illalla kirjoitan tämän, jotta saan kertoa muillekin, jotka ihmettelevät, miten elämä voi muka olla aina noin siistiä, että ei se ole. Tein vähän corea, menin aikasin spinningstudioon ja mikä tärkeintä, napeista tuli huutamalla lempitreenimusiikkia. Fiilis alkoi olla energinen ja mieli jo korkeammalla.

Mutta nyt olivat alkaneet tulla jo toisenlaiset ajatukset: miten minä voin olla niin huonotuulinen, miten voin jatkossa välttää tuollaisia fiiliksiä ja tärkeimpänä, miten voin olla niin huono ihminen, että annan läheisimpien ihmisten nähdä oman ärtymykseni.

Spinningpyörä sai todella kyytiä, kun purin agressioitani. Kyseessä ei todella ollut suunniteltu PK-treeni, eikä edes intervalliharjoitus. Taisin siinä harjoitella tunnin verran ensi kesän tempokisoja varten, kun koko harjoitus vedettiin niin kovaa kuin reisistä lähti ja lopputunnista pyrki juodut vedetkin ylös (sori herkkävatsaiset).

Kuten yllä jo mainitsin, nyt on olo mitä mainioin. Tuttu tumma hahmokin polki kotimatkalla vastaan ja ehdittiin muutama sana vaihtaakin – tällä kertaa olin jo oma iloinen ja energinen itseni. Samalla toivoin, että Tatu huomaa tai tietää, miten mua ärsyttää oma kiukuttelu ja kuinka pahoillani siitä olen. Kyllä itseä ottaa päähän, kun toinen on aina hyväntuulinen, energinen ja iloinen eikä ikinä pura mitään allekirjoittaneen suuntaan– vaikka olisi itsekin tehnyt 12 tunnin työpäivän, työstressi painaisi ja polkisi myöhään illalla tihkusateessa treeneihin ja futispeliin. Ei tietoakaan ärtyneisyydestä tai väsymyksestä.

Onneksi nämä fiilikset ovat harvinaisia enkä yleensä koe töistä tai triathlonista aiheutuvaa stressiä. Herään joka aamu innostuneena uuteen päivään, koska pidän arjestani valtavasti ja olen aivan äärettömän onnellinen, että saan tehdä niin mahtavia ja inspiroivia juttuja. En voi kuvitella elämää ilman mun monia eri projekteja (töitä) ja kolmatta tai neljättä työtäni eli triathlonia ja elämä on muutenkin mallillaan. Mutta tällaisia hetkiä vain tulee. Kun ei yhtään huvita.

Niimpä kirjoitin kerrankin vähän erilaisen kirjoituksen. Toivottavasti tämä auttaa joitain teistä lukijoista pahoissa fiiliksissänne. Parhaimmillaan jopa motivoi, kun tiedätte, että ette yksin taistele motivaatiokatoa vastaan. Tämän päivän tapahtumista viisastuneena sulkeudun omiin ajatuksiini ja mietin miten jatkossa vältän tällaisia alamäkiä tai ainakin hillitsen niitä. Olisi myös todella kiva kuulla, miten te muut suhtaudutte tuollaisiin hetkiin. Miten te motivoitte itseänne, ajatte ärtymyksen pois tai käsittelette negatiivisia tunteita. Ja toisaalta, mitä te teette toisin, jos ette koe tuollaisia fiiliksiä!

Jotkut saattavat myös ihmetellä mielessään, miksi minä teen tätä. Eikö kannattaisi vähän höllätä, treenata vähän vähemmän, matalammalla intensiteetillä ja nauttia enemmän muusta elämästä. Onko toi hullu ja tyhmä? Mitä toi kannattaa? Hetki sitten en varmasti olisi osannut vastata miksi minä tätä teen, kun itsekin sitä kyselin. Nyt muistan taas ne miljoona syytä, miksi en vaihtaisi päivääkään menneestä tai tulevasta.

Jotain opittavaakin tästä kirjoituksesta ehkä tulee: vaikka ei huvita, niin kannattaa nousta ylös ja lähteä. Laittaa vain aivot hetkeksi narikkaan ja suorittaa kamat kasaan ja lähteä ovesta ulos. Yleensä treenien jälkeen ei edes muista sitä fiilistä, mikä harjoituksiin lähtiessä oli. Ihania nuo endorfiinit.

Tiedän jo minkä uudenvuodenlupauksen teen: vaikka kuinka harmittaa, niin keskityn siihen, että en pura sitä lähimmäisiini. Ensi vuonna olen parempi ihminen.