10 kilsan testilenkin henkinen taistelu – mitä mielessä liikkuu, kun mennään lujaa?

Hyvää syntymäpäivää minulle!! 28-vuotta napsahti täyteen minnamaista elämää. Kehoni voi olla noin vanha, mutta hiusten alla lautassoittimia yhteen paukuttelee maksimissaan 15-vuotias.

Aamulla aloin kirjoittaa aivan toisesta aiheesta kuin mitä nyt loppujen lopuksi julkaisen. Jätän syvemmät ajatukset triatleetin olemuksesta tuonnemmaksi. Kävin nimittäin juoksemassa 10 km testijuoksun. Etenkin aiemmin, kun minulla oli juoksukokemusta vain vähän, minua kiinnosti erityisen paljon mitä ihmisten mielessä liikkuu, kun he liikkuvat omilla äärirajoillaan. Etsin useasta blogista tietoa suoritusten henkisestä puolesta: mitä ihmiset ajattelevat, miten he mielessään tsemppaavat itseään, mikä heitä motivoi ja saa kestämään sen erittäin epämiellyttävän tunteen, jota koko kroppa aivoille tyrkyttää erilaisten kiputilojen ynnä muiden vastaavien kanssa: lopeta idiootti!

Niimpä alla kerron oman ajatuksenkaareni lenkin ajalta niin hyvin kuin sen nyt muistan. Toivottavasti siitä on joillekin iloa eikä minua ristiinnaulita omien todella sekalaisten ajatusteni osalta. Ja varmasti jotkut pitävät minua ihan tyhmänä ja outona, mutta otan sen riskin. Kyllä sitä tuleekin erilaisissa tiloissa oltua, kun fysiikkansa pistää koville… I know you know what I mean :D

Ensin kuitenkin tulos, mikä on minulle hyvä: keskimääräinen juoksuvauhti oli 13.9km/h, kun se loka-marraskuun vaiheessa oli 12.8km/h. Normaalisti niin lauhkea, 40kertaa minuutissa pumppaava sydämeni kuljetti happipitoista verta lihaksille keskimääräisellä 176:n lyönnin minuuttivauhdilla.

Itse juoksusta. Minua jännittää aina ennen kovaa treeniä. Onko se sitten kunnioitusta tulevaa koitosta ja kroppaa kohtaan, suorittaja-luonteelle ja kunnianhimoiselle urheilijalle nousevia suorituspaineita? Etenkin kaikkien testien edellä tunnen paineita, koska edelliset tulokset tulee voittaa. En ole kovin hyvä anteeksiantamaan itselleni epätäydellisiä suorituksia, edes treeneissä. Oli syy jännitykselle mikä tahansa, tänä aamuna oloni oli taas rauhaton ja ensimmäisenä, kun sain silmäni auki muistin aamupäivällä juostavan testin. Ajatukset kävivät siinä aina välillä ja silmät katselivat useaan otteeseen rauhattomasti kelloa. Tällainen jännitys on tuttua ja edellinen kerta oli niinkin lähellä kuin tiistaina ennen animal spinua. Kait sitä ottaa itselleen hirveät paineet, kun tietää, että Pasi vetää armottoman kovan tunnin ja tiedän jo valmiiksi minun keikkuvan peräpenkissä henkihieverissä mukana. Katson sitten eteenpäin tai sivullani polkevaa Armia, aina se näyttää siltä, että porukka pysyy treeninmukaisessa kadenssissa ja polkeminen on helppoa ja rentoa. Minä en pysty sanomaan sanaakaan vaan tuijotan kauhuissani vuorotellen kadenssimittaria ja Garminista sykettä sekä aikaa. Rautainen Pasi huutaa leppoisasti edestä ”Ja muistakaa kaikki hymyillä”. Ja porukka hymyilee ja lauleskelee. Ja polkee niin helkutin kovaa. Respect.

Helpotusta oloon voi myös tulla jännittävistä paikoista. Juttelin isäni kanssa aamulla pitkän tovin elämästä yleensä ja tietenkin tavoitteellisesta urheilusta. Entinen nuorten maajoukkuepaidassakin huippumaiden maaliverkkoja venyttänyt futari muisteli omia kovia treenejään ja fiiliksiä niiden alla: ”se rauhattomuus, joka iskee, kun kovat treenit lähestyvät. Epämiellytävä ja raskaskin tunne, kun edessä on kova fyysinen koitos.  Tieto siitä, että kohta juostaan raviskaa tunti täysiä ympäri oksennus suussa.” Mikä yllätys! Kuin olisin itse lausunut nuo sanat. Wuhuu, mä en ole ajatuksieni kanssa yksin! Mutta miten niin kaikessa superitsevarma isäni voi olla rauhaton kovien treenien edessä? En ehkä olekkaan outolintu.

Itse suoritukseen, mikä varmasti kiinnostaa lukijoita kaikkein eniten. Mitä siellä pääkopassa oikein tapahtuu kovan suorituksen aikana. Ensimmäinen kilsa meni hyvää vauhtia ja oikeastaan vaan keskityin hengittämiseen ja kropan fiiliksen tunnustelemiseen: kolottaako tai sattuuko jonnekin, pistääkö, miltä vatsa tuntuu ja miten hengitys asettuu kovassa juoksussa, onko jalat menossa mukana ja ovatko ne palautuneet ja kevyet. Toinen kilsa samaa juttua, keskityn jo vähän askellukseen, musiikkiin, jota Bosen kuulokkeet huutaa täysiä: Boom Boom Boom bassot paukkuu ja jalka nousee niiden tahdissa. Yritän ajatella kaikkea muuta kuin edessä olevia kilsoja ja jo nyt vähän inhottavalta tuntuvaa oloa. Pelottaa. Jännittää. Miten tämä oikein tulee menemään? Toisen ja kolmannen kilsan minuutit käyn läpi Garminin piipatessa väliaikoja ja huomaan viimeistään nyt, että juoksu kulkee. Aika pysyy minulle hyvällä tasolla eikä kropassa tunnu väsymystä. Hengitys on kovaa, mutta jalat jaksaa. Vähän olkapäätä alkaa pistää, mutta se menee onneksi ohi 3-4km välillä. Keskityn musiikkiin ja annan sen viedä. Vielä on suht helppoa vaikka koko ajan pelkäänkin, koska iskee väsymys, joka pakottaa hidastamaan. Tiesin nimittäin lähteneeni alusta asti kovaa ja seinän vastaantuleminen oli erittäin mahdollista.

Neljännen kilsan minuutit: jes, hyvin menee. Nyt enää vajaa puolet jäljellä. Edessä siintää Keilaniemen rantapätkä ja sitten kotisuora (3km merkki on heti Nokian pääkonttorin jälkeen). Hyvin tulee. Kelailen, että kirjoitan tästä ehkä postauksen. Korvissa soi Anna Abreun ja JVG:n ”Huominen on huomenna”-biisi, josta en olisi ikinä ajatellut tykkääväni. Mutta nyt juoksen sitä kuunnellen ja mielessä hyräillen. Olo on hyvä, mutta silti vieläkin jännittää, että koska seinä tulee vastaan ja tuleeko. Vatsaa alkaa pistää oikealta puolelta. Juoksu on lennokas ja olo vahva: kyllä tää tästä.

Keilaniemen rantaa juostessani eteenpäin alkaa jo vähän juokseminen vaatia tsemppaamista. Menikö edellinen kilsa kuitenkin vähän liian lujaa? Yritänkö liikaa vai onko asento ja askel rento? Mieli käskee jalkoja pysymään tahdissa ja ajatukset on jakautuneet. Toisella puolella fiilistelen biisiä ja vielä jokseenkin hyvää oloa ja toinen puolisko pelkää tulevaa ja pohtii pahaa oloa (nimittäin vaikka juoksu kulkee ja on ”rentoa”, niin kyllä se silti pahalta tuntui… mikä on tarkoituskin).

Tilanteissa, joissa alkaa olla jo vaikeaa, mietin yleensä kisoja. Omia lähimmäisiä kannustamassa ja huutamassa tsemppejä. Minulle on todella tärkeää, että omat läheiset ihmiset ovat joko mukana paikalla kannustamassa tai hengessä mukana kotona hakkaamassa enteriä, jotta väliaikatiedot päivittyvät. Triathlon, siinä menestyminen ja itsensä voittaminen on minulle tärkeää, käytän harjoitteluun aikaa, vaivaa, hikeä ja kyyneliäkin välillä niin paljon, että lähimmäisten mukana eläminen on mahtavaa. Ajatus siitä, että Tatu, veljeni ja vanhempani elävät mukanani minulle tärkeät hetket ja huutavat ohjeita ja kannustavat reitin varrella, antaa paljon motivaatiota niin treeneissä kuin kisoissakin. Se tunne juostessa Keilaniemen rantaa on suunnilleen sama kuin esimerkiksi Joroisilla tai HCR:lla. Vaikeaa on ja tekisi mieli höllätä vauhtia. Siihen ajatus Tatusta tuijottamassa kelloa, jännittämässä mun puolesta ja huutamassa kannustuksia on erittäin todenmukainen ja pystyn hyvin samaistua kisatilanteeseen -> se antaa minulle voimia myös tässä ja nyt. Oi noita mielikuvaharjoituksia. Mihin asti mieli voikaan ”tiloissa” lentää mielikuvamaailmassa.

Kaiken tämän lisäksi, Tatu elää mun kanssa joka päivä elämää kohti lähtölaukausta. Se näkee ja elää mun kanssa mun onnistumiset ja pettymykset; niin harjoituksissa kuin kisoissakin. Välillä treeneistä tullaan naantalin aurinkona, toisena päivänä itku kurkussa ja kolmantena meinaa lentää lenkkarit niin pitkälle jorpakkoon, etteivät ne näe enää ikinä päivänvaloa. Ja sama menee toisinpäin ja yhteisiä treenejä tehtäessä. Me tehdään tätä yhdessä, tiiminä, päivästä toiseen. Siksi mun mielestä on todella tärkeää olla paikalla, kun toisesta vedetään kaikki irti mitä lähtee. Päättyy se sitten onnistumiseen tai epäonnistumiseen. Toisen tuki on yksi niistä asioista, jotka saa jaksamaan, kun ei yhtään enää jaksaisi.

5-6km paikkeilla alkoi tosissaan olla fyysisesti jo tukalaa. Hengitys oli todella kiivasta, sydän pumppasi happipitoista verta niin nopeasti kuin vain pystyi, jalat olivat kuitenkin vielä voimakkaan oloiset. Niimpä otin kaikki ajatukseni siihen, miltä kropassa tuntuu. Puhuin itsekseni. ”Rauhoita yläkroppa. Lonkista ylöspäin olon pitää olla rauhallinen. Älä jännitä käsiä, älä jännitä vatsaa ja selkää, hartiat rennoiksi. Yläkroppa on sydämen aluetta, rauhoita se ja anna sydämen tehdä työnsä. Syvillä vatsalihaksilla vain tuki kropalle, kädet ei saa vispata. Jalat on ok, reidet on isot ja vahvat, ne jaksaa. Keskity rullaavaan askeleeseen ja juoksun rentouteen. Take it easy, rullaa, pidä hyvä asento, jalat kyllä kantaa, sydämelle rauha”. Tuota litanjaa kun hetken miettii, niin kyllä juoksuasento, voiman tuotto jaloista, hengitys ynnä muut alkoivat taas voida ja toimia vähän paremmin.

Kolmen kilsan merkki edessä. Nyt alkaa jo selkeästi olla vaikeampaa. 3km merkkipaalu on itselle usein henkisesti tosi vaikea. Enää ei ole kuin about 12-14 minuuttia kotiin, mutta se on pitkä aika. Ajatukset on jo maalisuoralla enkä saa aikaa kulutettua kuuntelemalla musiikkia tai fiilistelemällä ensi kesän kisoja. Tiedän, että nyt alkoi puristus. Tuijotan eteenpäin ja juoksen yhden pylvään välin kerrallaan. Yritän pakottaa itseni ajattelemaan jotain kivaa, mutta ei siitä tule mitään. Yritän keskittyä musiikkiin. Sekään ei auta. Hengittäminen on tukalaa, sydän hakkaa. Olo ei ole kiva. Tekisi mieli hiljentää vauhtia. Kotiinkin on vielä liian pitkä matka, että voisin ”turvallisesti” fiilistellä. Garmin värisee. Jes taas kilsa. Jes, vauhti ei ole tippunut ylämäestä huolimatta. Siinä menee Tapiola, tuolla kaksi ystävääni on töissä. Mitäköhän Linda tekee tällä hetkellä, Hensku on NYCissä, joten sitä ei toimistolla näy. Auts, nyt levisi pistäminen oikealta puolelta myös vasemmalle puolelle vatsaa ja alavatsakin alkaa antaa merkkejä tukalasta olosta. Enää hetki. Väännän musiikkia vielä kovemmalle. Enää yksi mäki ja sitten rullaillaan vika kilsa kotiin. Jes, tää on jo niin voiton puolella.

Vikalla kilsalla kiristin vielä vähän tahtia, muistan basson hakanneen korvissa. Olin ihan puhki. Viimeinen oljenkorsi käyttöön. Mietin miten ylpeäksi voin läheiseni tehdä, kun suoriudun hyvin. Minulle on tärkeää, että läheiseni voivat olla ylpeitä siitä mitä olen ja mitä saavutan. Miten annan heille hyvää oloa, onnellisuutta ja ylpeyttä siitä, että heidän puoliso, sisar, tytär tai ystävä suoriutuu niin hyvin. Voittaa itsensä, voittaa entisen aikansa, päihittää muita kilpailijoita. Ja kuka tietää onko heistä yksikään oikeasti ensi kesänä mukana. Tai hakkaako kukaan enteriä kotona, ketään ei välttämättä kiinnosta. Mutta minun mielikuvitelmissani kiinnostaa ja se siivittää minut tulokseen, jota en ikinä voisi saavuttaa ilman.

Palaan siis ajatuksissani takaisin kisoihin ja maalisuoralle, jolla itsekin jo omassa testissäni olin. Kuvittelin Tatun, veljeni ja perheeni odottamaan kärsimättömästi maalisuoralle. Tatu tuijottaa kelloa huolestuneena ”Minnan pitäisi tulla jo”. ”Missä se viipyy, pitäisi olla jo”. Yhtäkkiä kuulen korvissa hirveän huudon: kannustusjoukkoni huomasivat metsän siimeksestä maalialueelle kiitävän tutun hahmon ja heittävät kädet ilmaan. Itse olen niin syvällä kuvitelmissani, että lenkillä käteni nytkähtävät ylöspäin. ”TÄÄTLÄ MÄ TUUN, TÄÄLTÄ MÄ TUUN”. Lenkki on saanut aikaan kemiallisia reaktioita kropasssani ja endorfiinit ovat humanneet minut. Tunnen oloni voittamattomaksi, niin käsittämättömän onnelliseksi, että sydän meinaa pakahtua. Se on niin uskomaton tunne, sitä pitää saada lisää. Olo on kuin taivaasa ja huumattuna. Te muut juoksijat ja triathlonistit tiedätte tasan tarkkaan mistä puhun. Jotka ette ole ikinä kokeneet, älkää edes yrittäkö kuvitella.

Huumattuna, omaa maalisuoraa ja samalla Joroisten maalisuoraa juostessani ja tuuletellessani ajattelen: tämä tunne, kun juoksen itseni voittaneena, omien läheisteni kannustaessa ja eläessä mukana on se kaiken arvoista. Kaikki harjoitukset, kaikki valinnat, jotka olen tehnyt, kulminoituvat tähän pisteeseen. Jokainen hyvä harjoitus, jokainen raskas, jokainen hetki, kun nostan itseni pimeänä talvi-iltana ylös ja lähden treeneihin, jokainen juomatta jätetty skumppa, ajoissa kotiin lähdetty ilta, syömättä jätetty herkku. Tämä raskas lenkkikin. Ja minä tunnen olevani voimakas, elämäni kunnossa, vaikka takana on tiukkaa suoritusta jo monta tuntia. Kun juoksen tuossa pisteessä Joroisilla, tai missä tahansa tulevissa kisoissa, haluan voida tietää tehneeni kaikkeni. Kaikki valintani ovat vieneet minua eteenpäin – kohti unelmaani.

Joroisten maalisuoralla huudan ja karjun ääneen (lenkillä ilmeeni on varmasti jotain käsittämätöntä iristyksen ja hymyn välimaastossa). ”In your face *other*uckers, I made it!”. Ja millä ajalla! Alitin kaikkein villeimmätkin toiveaikani. Tänään oli mun päivä. Viimeiset läpsyt kannustajille, kädet ilmaan ja mä olen maalissa.

Naps, aika poikki ja datat esiin. Endorfiinit jyllää, naantalin aurinko paistaa, kun tuijotan datoja ja epäusko omasta vauhdista ottaa vallan: meninkö mä oikeesti noin lujaa. Saman tien loppuverraa hölkätessä puhelu kuukausipalaveria vetävälle miehelleni ja onnellinen hehkutus omasta mahtavasta tuloksesta. Tatu on varmasti vähintään yhtä tyytyväinen. Ja iskälle tekstari.