Mindfulness

Posted by:

Liityin Suureen Suomalaiseen kirjakerhoon 15-vuotiaana,
koska rakastin lukemista. Oheislahjana sain Perheen lääkärikirjan, jota
selatessani tutustuin aurinkotervehdykseen. Opiskelin tämän
perusjoogaliikesarjan asanat eli asennot lukemalla ja testaamalla. Aurinkotervehdys
ei muuttunut päivittäiseksi rituaaliksi, mutta siemen sen kehon kireyksiä
vapauttaneista vaikutuksista jäi itämään.

Olen hämmästellyt nuoria ja seesteisiä joogaohjaajia ja
joogassa kävijöitä, että kuinka he pystyvät hidastamaan ja hengittelemään jo
alle kolmikymppisenä. Minulle ainoa hidastamisen muoto oli täystyrmäys, jonka
sai aikaiseksi ankara biletys, migreeni tai burn out. Olin Ashtanga-joogassa
ensimmäisen kerran odottaessani esikoistani 31-vuotiaana, se tuntui tavallaan
kivalta, mutta kuitenkin jotenkin epämukavalta, joten ajattelin, että ehkä
joskus myöhemmin.

Toista lasta odottaessani aloitin Les Mills-konseptiin
kuuluvan Bodybalancen, joka on yhdistelmä tai chitä, joogaa ja pilatesta ja
sillä kertaa osui ja upposi. Kaikkia sen aiheuttamia suotuisia vaikutuksia en
edes ymmärtänyt, mutta ensimmäistä kertaa tajusin, että liikunta voi olla
hyödyllistä ja tuottaa elimistöön endorfiinejä ilman, että se on järjetöntä
rääkkiä. Bodybalance katosi elämästäni, kun muutin ja jouduin vaihtamaan salia,
mutta aktiivisen venyttelyn, keskivartalon lihasten vahvistamisen ja
rentoutumisen tärkeyden ymmärtäminen oli tapahtunut.

Kollegani vei minut kokeilemaan hot joogaa syksyllä 2012,
seuraavana kesänä ostin joogastudioon 3kk:n kortin ja päätin testata, voiko
lajissa kehittyä, jos sitä harrastaa säännöllisesti. Kovin usein en ole ollut
tilanteessa, että jollain ryhmäliikuntatunnilla olisin huonoin, mutta joogassa
näin kävi. Koska en pidä huonouden tunteesta, aloin käydä salilla 3-5 kertaa
viikossa. Vaikutukset olivat hämmentäviä.

Kävin yleensä aamutunneilla, ne eivät olleet liian kuumia,
mutta riittävän lämpimiä, jotta nivelet ja lihakset pehmenivät.
Yin-joogatunneilla tehdään useita minuutteja kestäviä asanoita, joissa
keskitytään hengittämään ja kääntämään ajatukset menneestä ja tulevasta juuri
siihen hetkeen ja siten löytämään tasapaino taolaiseen maailmankaikkeuden
filosofiaan kuuluvien kahden vastakkaisen voiman yinin ja jangin välille. Paikallaan
hengittely tai hetkessä eläminen eivät ole vahvuuksiani. Aluksi kiemurtelin
kuin mato koukussa ja hengitin leppoisasti kuin höyryveturi, mutta edistyin
kesän kuluessa. Hämmentävää oli se että, joogatuntien jälkeen olin ihan loppu,
en jaksanut tehdä mitään tai lähteä mihinkään. Juokseminen, painonnosto tai koripallon
pelaaminen tuntuivat jo ajatuksina ikävältä riehumiselta. Miten joku tunnin
hengittely epämukavissa asennoissa hikisessä huoneessa voi latistaa ihmisen
koko persoonallisuuden?

Empiiristen havaintojen kautta ymmärsin, kuinka joogan
aiheuttama parasympaattisen hermoston aktivointi lisää stressinsietoa,
rauhoittaa sekä mieltä että ruumista, ruoansulatukseen jää aikaa ja kiukku
laimenee. Tuolloin en vielä tiennyt, että elimistöni taisteli myös syöpää
vastaan, vaikka vaistosin, ettei kaikki ole kunnossa. Joogan jälkeinen väsymys
tuntui erilaiselta ja oudolta ja juokseminen oli muuttunut erityisen vaikeaksi,
nopeusvedoissa hengästyin ennen kokemattomalla tavalla.

Elokuussa tapahtui lopulta jotain yllättävää. Mietin, että
miksi on niin outo olo, kunnes hoksasin, ettei satu mihinkään, ei kiristä eikä
purista ja ruumiissa tuntuu uskomattoman hyvältä. Ihmismieli on siitä
kummallinen, että jos se saa valita, niin sen mielestä tuttu helvetti on
parempi kuin tuntematon taivas. Joten eipä aikaakaan, kun elämä vei minut
mukanaan ja aktiivinen joogailu jäi.

Minulle tuli yllätyksenä, siitäkin huolimatta, että tiesin
joogan perustuvan intialaiseen veda-perinteeseen, jossa yhdistyy sielun ja ruumiin
yhteyden tutkimisen filosofia, kuinka voimakkaita psyykkisiä kokemuksia
joogaaminen tuotti. Pilates-tunneilla oli muutaman kerran tapahtunut niin, että
loppurentoutuksessa kyyneleet alkoivat vuotamaan silmistä ja koin hyvin
voimakasta ystävyyttä, rakkautta tai anteeksiantoa ja että jotakin
rikkimennyttä korjautui ehjäksi. Samankaltainen kokemus tapahtui, kun olin
kehoterapeutilla hierottavana. Selkää hierottaessa ihmisten kuvia vilisi
verkkokalvoilla samalla, kun kyyneleet tulvivat silmistä, en kokenut itkeväni,
mutta ruumis itki.

Joogasalin asiakkaaksi ryhtyminen tuntui aluksi
epäilyttävältä. Koska olen kristitty, en halua ryhtyä mihinkään epäjumalan
palvontaan ja kaikkinainen äärihihhulointi herättää vastarintaa. Varmistin
ohjaajalta, että eihän joogaaminen ole mitään uskonnon harjoitusta, kun
saleilla käytetään koristeena buddhalaista tai hindulaista rekvisiittaa sekä
suitsutusta. Ohjaaja lohdutti, että jooga on filosofia, ei uskonto. Jooga
vaikuttaa kuitenkin salatulla ja selittämättömällä tavalla, tämän olin jo
oppinut, mutta eräänä aamuna koin perhosasennossa, jossa istutaan jalkapohjat
vastakkain ja taivutetaan eteen jalkojen yli, oudon visuaalisen näyn.

Valkoisten villihevosten lauma lähti laukkaamaan
keskivartalostani venytyksen syvetessä ja sidekudoksen venyessä. Olin kerran
aiemmin miettinyt venytellessä, että pettääköhän selkäni kokonaan, jos sinne
juurtuneet jumit vapautuisivat, vaikka tiedän, ettei jumi ole voimaa.
Kestävyysurheilussa voi koetella fyysisiä ja henkisiä rajojaan ja niiden
kohtaaminen voi herättää pelkoa. Joku pelkää epäonnistumista, minä pelkään
onnistumista ja sitä, että saankin sen mitä pyydän. Tuo perhosasennon kokemus
voidaan positiivisen psykologian näkökulmasta selittää huippukokemukseksi tai
flown kokemukseksi, jossa aika ja paikka menettävät merkityksensä ja
olemassaolon perimmäinen tarkoitus avautuu silmänräpäyksessä kokijan mieleen.
En selvästikään ollut mieleltäni riittävän zen, koska vapautuneiden
villihevosten tutkistelu vaihtui heti syövästä toivuttuani takaisin
kestävyysurheilun kidutukseen ja masokismiin, toimintaan, jossa tiedostaminen
lakkaa ja sidekudokset pakataan niin tiukkaan, ettei kehon ja mielen
vapautuneesta harmoniasta ole tietoakaan.

On täysi mysteeri, miksi rauhoittumisen, hiljentymisen ja
rentoutumisen aiheuttama mielihyvä aiheuttaa minussa niin suurta pakokauhua,
etten vahingossakaan kierähdä ruusukuvioisesta nojatuolistani lattialle
venyttelemään tai edes makaamaan, vaan istun linkkuasennossa ja harrastan
Netflix-eskapismia. Yksin en joogaa enkä venyttele, vaikka saatuani itseni jooga-tunneille,
toiminnan suotuisat vaikutukset ovat heti ulosmitattavissa ja olen erittäin
tyytyväinen. Mutta, että yksin joogaa kotona, omalla matolla- hommasta ei tule
mitään. Olen kokeillut kaikkea, uhkailua, houkuttelua ja pelottelua, lempeää ja
armollista suostuttelua, vuodenmittaista nettijooga-appia. Mitään ei tapahdu.
Joogaan sopivaa sieluntilaa ei kotona löydy.

Mindfulness on pelottava ja paradoksaalinen käsite.
Mielentäyteys on tosiasiassa mielen tyhjyyttä. Kristillisessä dogmatiikassa
puhutaan kunnian teologiasta ja ristin teologiasta. Jumala ei näyttäydy
loistavissa, komeissa ja mahtavissa puitteissa, vaan valaisee siellä, missä on
kurjaa, surkeaa ja pimeää, tämä sama pätee ehkä mindfulnessiin. Mielentäyteys
on luopumista pakottavasta suorittamisesta, antautumista sille, mitä ei näy ja pyyteetöntä
vastaanottamista, tämä, jos mikä, on ollut ihmiselle kautta aikain vaikeaa,
mutta nykyisessä #nopean#klikkauksen#välittömän#mielihyvän#yhteiskunnassa
entistä vaikeampaa. Jotta mieli voi täyttyä merkityksellä ja tarkoituksella,
sen on ensin tyhjennyttävä kaikesta joutavasta ja epäolennaisesta.

Ylivoimaisesti parasta mindfulnessia on kuitenkin luonnossa
liikkuminen ja urheilu. Ankarissa tai seesteisissä luonnonolosuhteissa
kaupungistunut ja maallistunut ihminen voi kokea jotain pyhää, vaikkei sitä
siksi tunnistaisikaan. Olen elämässäni ollut kaikkein onnellisin hiihtäessäni
ja yhä haaveilen talvesta, jona hiihtäisin tuhansia kilometrejä. Jos olisin
voinut valita kaikista harrastamistani urheilulajeista, niin olisin halunnut olla
kilpahiihtäjä, suomalaiset ja (norjalaiset) hiihtosankarit ovat olleet
idoleitani, kaikkein suurimpana Mika Myllylä, enkä vieläkään ole toipunut Juha
Miedon sadasosasekunnin kultamitalitappiosta Wassbergille.

Murtomaahiihdossa yhdistyy lumen, jään ja valon estetiikka,
luonnon absoluuttinen puhtaus, kauneus ja koskemattomuus, metsän syvä ja vakava
hiljaisuus ja siellä sielu voi kimmota yhdessä ruumiin kanssa sellaisiin
korkeuksiin, että jo maanpäällisessä vaelluksessa voi nähdä palan Taivasta.
Itseasiassa olen niin vakuuttunut hiihdon jumalaisesta luonteesta, että
koulussa opetan nuorisolle, että Taivaassa hiihdetään aina. Aurinko paistaa, on
pikkupakkanen, sukset pitää ja luistaa ja aina on täydellinen keli.

0

About the Author:

Olen 49-vuotias äiti, lukion lehtori ja wanna be-urheilija. Haluan uskoa, että kehittyminen on vielä aikuisenakin mahdollista löytämällä onnistuneen combon laadun ja määrän, sekä huollon ja palautumisen suhteen.

Add a Comment