Väärä hälytys, onneksi!

Posted by:

Minun täysmatkalle harjoitteluni näyttää olevan jatkuvaa
tasapainottelua kuormituksen kanssa. Treenejä ei ole liikaa, kroppa kestäisi
enemmänkin, mutkia matkaan tuo palkkatyöt, jotka kausittain kuormittavat
hyvinkin paljon. Elokuu-lokakuu välille osuu aina piikki töissä, kun
virkatöiden lisäksi on koulutusreissuja sinne sun tänne. Samanlainen piikki
osuu myös alkuvuoteen, koska opetustyön lisäksi arviointikeskustelut ja
alkuvuoden koulutukset osuvat vuoden vaihteen ja hiihtoloman väliin. Pitäisi
osata löysätä treeneistä riittävästi, mutta toisaalta taas treenaaminen
piristää ja antaa tauon töille, joita voisi tehdä halutessaan kellon ympäri…
Yritä nyt sitten löytää jokin kompromissi näiden välille! Jotain olen onneksi
oppinut, olen pitänyt välipäiviä: vetänyt työpäivän jälkeen villasukat jalkaan
ja katsonut Netflixiä tekemättä mitään.

Vaikka olin osannut höllätä, silti luulin jo käyneen
huonosti… Kroppa joutui tammikuussa koville niin fyysisesti kuin henkisesti. Tammikuun
lopussa olo oli hieman flunssainen, mutta kuume ei noussut. Viikoittaisen
joogapäivän perään tuli pidettyä toinen lepopäivä, jonka jälkeen olo oli ihan
hyvä eikä kuumemittarikaan valittanut, joten lähdin illalla hiihtämään.
Viikonlopulle mahtui myös uinti ja sunnuntain spinu, joka tosin jäi kaksi
tuntiseksi, kun jaloissa ei vain riittänyt enää virtaa.

Maanantaina olo tuntui kummalliselta. Rintaa puristi ja oli
vetämätön olo. Kurkkuakin kuristi, kun mieleen palasivat treeniryhmän Facebook-ryhmän
keskustelut ylirasituksesta ja sydänlihastulehduksesta. Googlailin
sydänlihastulehduksen oireita ja yritin kuulostella omaa oloani. Rinnassa
tuntui kipua, mutta myös vasen lapa ja niska olivat jumissa. Sykemittarin
ortostaattinen testi väitti minun palautuneen, vaikkei siltä kyllä tuntunut.
Juoksutreenit saivat jäädä väliin.

Tiistaina aloitin aamun ortostaattisella testillä, jonka
tuloksena sykemittari kehotti lepäämään. Puristus rinnassa jatkui, lääkärille
en uskaltanut soittaa. Ehkä tämä tästä
menee ohi, kunhan lepään
, ajattelin. Samalla mielessä alkoivat pyöriä yhä
vahvempina kauhukuvat sydänlihastulehduksesta. Kuristavaa kauhua ei
luonnollisestikaan parantanut yhtään se, että kollegani kertoi kuinka hänen
tuttunsa ei ollut sydänlihastulehduksen sairastettuaan pystynyt enää loppuelämänsä
aikana urheilemaan täysillä. Tähänkö tämä triathlonharrastus loppui? Mutta
enhän ollut edes kunnolla kipeä? Eikä ennenkään
ole mitään tullut…

Keskiviikkoaamuna tuntui, että puristus rinnassa olisi
lisääntynyt. Lopulta päädyin soittamaan terveysneuvontaan, joka vaivoistani
kuultuaan ohjasi minut soittamaan terveyskeskukseen. Yllätyksekseni sainkin
terveyskeskuksesta ajan heti tunnin kuluttua. Jos tarvitsee terveyskeskuksesta
palvelua, niin salasanalla rintakipu näyttää pääsevän jonon ohi!

Käytyäni ensin EKG:ssä pääsin lääkärin vastaanotolle.
EKG:ssä ei mitään hälyttävää näkynyt, toisaalta lääkärillä ei myöskään ollut
minulta vanhoja käyriä, johon nyt otettuja käyriä olisi voinut verrata.
Sydämestä ei myöskään kuulunut mitään ylimääräisiä ääniä, joita lääkärin mukaan
sydänlihastulehduksen yhteydessä yleensä kuuluu. Myös se, että pystyin
paikantamaan tarkasti kipupisteen viittasi lääkärin mukaan siihen, että ongelma
on rintalihaksessa eikä sydämessä. Päätimme varmuuden vuoksi kuitenkin ottaa
verikokeet, jotta voisimme vielä varmistua siitä, ettei tulehdusta ole.

Melkoisen huojentuneena lähdin terveyskeskuksesta töihin,
vaikkei labrojen tuloksia vielä ollutkaan tullut. Rintakipukin tuntui
keventyneen, kun suurin huoli alkoi hälvetä. Torstaina sain lääkäriltä verikokeiden
tulokset ja luvan liikkua, jos hyvältä tuntuu. Torstain vietin kuitenkin vielä
lepäillen. Lepo oli tuntunut hyvältä, eikä torstainakaan tuntunut mitään hinkua
vielä treenaamaan.

Pahimmalta onneksi vältyin, mutta tämä episodi oli taas
muistutus siitä, että lepo tarvitaan ja omaa kehoa pitää muistaa kuunnella. Jos
kehoa ei osaa tai muistaa kuunnella, niin kyllä se jollakin keinolla pysäyttää.
Mistä omat oireeni sitten johtuivat? Oma diagnoosini on, että ylipäätään
tammikuun kova kuormitus yhdistettynä loppuvuodesta alkaneisiin uintiongelmiin
vasemman olkapään kanssa ja sunnuntaina tavallista kapeammalla otteella
poljettu spinu johtivat siihen, että vasemman hartian ja lavan jumit levisivät
myös rintalihaksen puolelle. Jos ja kun diagnoosini osuu oikeaan, tuo kipu
varmasti palaa ellen tee jotakin. Hierojalle on aika varattuna ja uintiin sain
jo treeneissä vinkkejä, miten hartian asentoa tulisi korjata. Nähtäväksi jää
riittävätkö nämä toimenpiteet…

Elämä onneksi rauhoittuu alkuvuoden ruuhkahuipun jälkeen:
treeniin ja riittävään lepoon voi keskittyä taas enemmän. Tallinnan kisaan on
aikaa puoli vuotta: vähän, mutta kuitenkin paljon. Puoli vuotta pitäisi riittää
valmistautumiseen, jos muistan treenata ja levätä riittävästi.

0

About the Author:

Olen kolmikymppinen luokanopettaja, safariopas ja Varga-Neményi-kouluttaja. Kirjoittelen hektisestä arjesta ja ensimmäiselle täysmatkalle treenaamisesta.

Add a Comment