On the Road

Posted by:

Minulla on neljä lasta ja neljä pyörää. Pyörien nimet ovat
Lyyli 15v, Eksä 3v, Lissu 2,3v, Chessy 1,8v. Lyyli on hybridi, jolla hoituu
paikallisajo ja kaupassa käynnit. Perheen sisäisessä pyörien uusjaossa sen
käyttäjäksi tuli myös esikoinen, mikä tarkoittaa sitä, että minulla on
etsinnässä Tyyne. Mielellään musta, arvokas ja perinteikäs naistenpyörä. Eksä
on ainut poikapyörä. Hän on cyclocross ja koska kohtaaminen oli rakkautta
ensiajolta, niin hänen nimensä oli aluksi Rakas. Sen jälkeen, kun tytöt Lissu
(kallein ja osiltaan paras, maantiepyörä) ja Chessy (triathlonpyörä) tulivat,
hänen statuksensa muuttui ja nimi sen myötä, vaikka ajankin hänellä eniten.
Lyyli on käynyt läpi sukupuolenvaihdosleikkauksen. Hän oli alun perin valkoinen
Insera, sukupuoleltaan ennemmin neutri, mutta koska sen ajoasento muistutti Harley-Davidsonin
ajoasentoa, niin hänen kutsumanimensä oli Traktori. Kun runko vaihtui
vaaleanpunaiseen Nishikiin ja sukupuoli määrittyi naiseksi, niin vanha rouva
sai nimen Lyyli.

Tytöt, Chessy (edessä) ja Lissu.

Ensimmäisen pyörän ostin 17-vuotiaana. Olin ollut Piirosen
Leipomossa kesätöissä ja kun ikätoverit sijoittivat tilinsä ajokorttiin, minä
ostin Nishiki-merkkisen harjoituskilpapyörän ja ajoin sillä Tuusniemeltä
Helsinkiin (417 km). Matka kesti 4 päivää, yövyin Varkaudessa, Mikkelissä ja Lahdessa.
Minulla ei ollut pyöräilykenkiä eikä housuja ja luulen, ettei pyöräilykypärää
ollut vielä keksitty tai ainakaan minulla ei sitä ollut. Varusteita piti matkan
varrella vähän päivittää, kun polkeminen sattui jalkateriin ja alaselkään.
Mikkelissä ostin ALE:sta persikan värisen kapealahkeisilla housuilla varustetun
Adidaksen verkkarin ja saman sävyiset ja merkkiset, riittävän kapeat
lenkkarintapaiset, jotka mahtuivat häkkipolkimiin pohjaan saakka. Olin kuullut
kadenssista ja pyörityksestä ja pyörivää liikettä varmaan tavoittelin
jalkoihin, mutta oikeasta pyöräilystä en ymmärtänyt mitään. Ajelin silti
pelkäämättä erittäin kapeaa nelostien vartta Järvenpäähän asti, jonne matka
päättyi vastoin aiempia suunnitelmia, kun 3 päivää kestänyt vastatuuli sai
minut lopulta antautumaan ja soitin isän vastaan.

Lukion aikana tein pyörälenkkejä säännöllisen
epäsäännöllisesti. Eräänä vappuna ajoin Joensuuhun, mennessä oli
poikkeuksellisen lämmintä, paluumatkalla satoi räntää ja olin jäätyä
kesäkamppeissani, joten sen jälkeen ajaminen ei huvittanut vähään aikaan.
Helsingissä maantiepyörä osoittautui turhaksi kapineeksi ja myin sen pois.

Pyöräilyä harrastin hyvin vähän ikävuosina 20-30. Välillä minulla
oli lainassa äidin tai veljen pyörä, jolloin työmatka taittui polkien. Kolmenkympin
jälkeen tutustuin spinningiin ja sitä rakastin lähes yhtä paljon kuin
juoksumatolla juoksua. Toista lasta odottaessani ostin Lyylin, mutta
enimmäkseen hän odotti tallissa vuoteen 2012 asti, jolloin myin autoni ja
aloitin työmatka- ja hyötyliikuntapyöräilyn ja vihdoin aloin elää niin kuin
opetan. Tässä vaiheessa Lyyli oli 9-vuotias ja jollain käsittämättömällä
ilveellä saanut siellä tallissa runkoonsa murtuman, joten sen vartalo piti
vaihtaa. Auton myymisen jälkeen tein pyörällä liikkumisesta kunnia-asian, MINÄ
ajan pyörällä kesät talvet, ympäri vuoden joka paikkaan, satoi tai paistoi.
Koska kuntoni oli kaikenlaisen lapsi-, parisuhteet-, opiskelu-, työ-, sairastelu-hässäkän
jälkeen osastoa rapa, niin 30-60 min ajot sinne tänne luultavasti kehittivät
peruskuntoani. Sittemmin opin, ettei hyötypyöräilyllä ole mitään tekemistä
kilpapyöräilyssä kehittymisen kanssa.

Triathlonpyöräily alkoi kesäkuussa 2015. Kuuden viikon
treenauksen jälkeen osallistuin ensimmäiseen perusmatkan kisaan Säkylässä.
Järvestä nousin kolmanneksi viimeisenä. T1-jälkeen olin tokavika ja vitosen
pyöräilyn jälkeen viimeinen. Lähes koko 40 km matkan pyöräilyäni valvoi perässä
ajanut huoltoauto. Tunnelmat olivat ristiriitaiset, ennen kisaa olin onneksi
tajunnut, että hyvin todennäköisesti sijoitun kisassa viimeiseksi, millä
sinällään ei ollut suurta merkitystä, koska tavoitteeni oli selvitä uinnista
hengissä, mutta siinä kohti, kun kisan kärki ohitti minut kierroksella ja opin
tuntemaan umpikiekkojen äänen WOU-WOU-WOU ja erityisesti, kun auringonvalo
välähti TuUL:n naistriatleetin piukoissa ruskeissa pohkeissa, ajattelin hetken
jättäytyä huoltoauton alle päästäkseni siitä häpeästä eroon. Sitä en tietenkään
tehnyt, koska kisan virallisen huoltoauton takana ajoi henkilökohtainen
huoltoautoni, jonka ikkunasta kuopuspoikani huusi:” Äiti, sä johdat!”

Ei siis ole ihme, että kisan jälkeen olin vakuuttunut, että
olen universumin surkein pyöräilijä. En voinut käsittää, miten kaikki muut
pääsivät pyörillään niin järkyttävän kovaa. Käytin paljon aikaa tämän dilemman
ratkaisemiseksi. Seuraavana vuonna Säkylässä kuuntelin taas WOU-WOU-WOU:ta ja
ohittajien ja vastaantulijoiden säälinsekaisia kannustushuutoja, kun paluumatkan
keskari kovaan vastatuuleen oli n. 22km/h. Olin kuullut ja lukenut
spekulaatioita pyöristä ja yritin ymmärtää, mikä on TT-pyörä, maantiepyörä,
triathlonpyörä, tempo, aika-ajo, kiekko, umpikiekko ja mitä eroa noissa on ja
mihin niitä kaikkia tarvitaan.

Kysyessäni, mikä on triathlonpyörän etu suhteessa
maantiepyörään, sain useimmiten ympäripyöreitä vastauksia. Kovissa vauhdeissa
niillä voi saavuttaa useiden km/h edun. Hmm. Miksi vain kovissa? Luin jostain
triathlonlegendan ”välineillä ei ole mitään väliä, kunhan ne ovat parhaat” ja hommasin
itselleni kisakiekot ja vaihdoin minulle myydyn liian suuren maantiepyörän
sopivampaan ja parempaan sekä ostin triathlonpyörän ja kas, pyöräilystä tulikin
paras lajini. Eikä siis todellakaan ominaisuuksieni tai harjoittelun ansiosta.

Pyöräilijänä olen kuitenkin kehittynyt monella osa-alueella.
En jarruta enää alamäessä, pyöritystekniikkani on välillä parempi, ymmärrän
aerodynamiikan merkityksen, en esim. käytä pallopurjeena toimivaa
pyöräilytakkia kisoissa, yritän olla pomppimatta ylös-alas pyörän päällä,
harkitsen wattipolkimien ostamista ja kadenssimittarin asentamista.
Suhtautumiseni koko lajiin vaihtelee leikkisästä puolitotiseen. Tänä syksynä
olen ymmärtänyt, kuinka päättäväistä, sitkeää ja ammattimaista asennetta
kehittyminen vaatii. En ole ollenkaan varma, onko minusta kehittymään
pyöräilijänä. Syksyn aikana, jonka säilyin terveenä, FTP-lukuni nousi 3 wattia.
3 wattia. Kun lähtötaso ei päätä huimaa, niin ei tiedä itkisikö vai nauraisiko.
Perheessä olen lanseerannut moton: ”Vastoinkäymisissä on aina kaksi
vaihtoehtoa, taistella tai luovuttaa ja minä olen päättänyt taistella.”

Sittemmin olen laajentanut lauseen tarkoittamaan koko elämää.
Mitä järkeä on hinkata tuntitolkulla epämukavan satulan päällä vielä
epämukavammassa asennossa? Mitä järkeä on polkea henkensä kaupalla
huonokuntoisilla ja kapeilla teillä, pelätä alamäissä ohittavia rekkoja, parkkiinnuttaa
satulan kanssa kiinteässä kontaktissa oleva vuorovaikutuspinta kestämään
alituista hankausta? Käyttää kaikki liikenevä raha kisoihin, varusteisiin,
harjoitusmaksuihin?

Edesmennyt Helsingin yliopiston professori Risto Vuorinen
sanoi narisevalla äänellä ruskeassa, leveälahkeisessa samettipuvussa synkkänä
ja syksyisenä tammikuun maanantaiaamuna klo: 8.15: ”Merkityksen kokemus,
näyttää siltä, että ihmiselon kannalta kaikista ratkaisevin asia on, että
ihminen kokee elämänsä jotenkin merkitykselliseksi.” Nykykeski-ikäinen on
kokenut sotaa lukuun ottamatta kaiken, mutta mikään ei tunnu enää miltään.
Mieli on nuori, sydän viisas ja ulkokuori maanvetovoiman jatkuvassa
vaikutuspiirissä. Nuoruuden maisemat, ihmiset ja musiikki voivat saada jotakin
läikähtämään rinnassa, mutta niin haaleasti, että sitä tuskin tunteeksi
tunnistaa.

En usko tulevani paremmaksi äidiksi, urheilijaksi tai
opettajaksi uimalla, pyöräilemällä tai juoksemalla, saati paremmaksi ihmiseksi,
mutta jotta elämäni pyhä kolminaisuus: työ, perhe ja urheilu säilyisivät
balanssissa ja kukin vuorollaan unohtuisi, niin minun täytyy tehdä jotain,
jotta merkityksellisyyden kokemus elämässä säilyy. Niinpä haluan uskotella
itselleni, että kehittyminen pyöräilijänä on mahdollista ja vääntäydyn kerta
toisensa jälkeen spinning-pyörän päälle ahdistamaan hengitysjärjestelmäni ja reisilihakset
äärimmilleen ja kuvittelen itseni polkemaan ensikesänä Rantasalmen tielle tukka
hulmuten ennätysvauhtia.

Kuopio Triathlon 2018, pyöräily.
0

About the Author:

Olen 49-vuotias äiti, lukion lehtori ja wanna be-urheilija. Haluan uskoa, että kehittyminen on vielä aikuisenakin mahdollista löytämällä onnistuneen combon laadun ja määrän, sekä huollon ja palautumisen suhteen.

Add a Comment