Juoksemisen tuska ja nautinto

Posted by:

Urheilu on ollut ainut ja suurin intohimoni ja siihen olen investoinut eniten aikaa, rahaa sekä voimavaroja. Huippu-urheilijan haaveet kariutuvat jo alkumetreillä ominaisuuksien ja olosuhteiden jaossa, mutta kolmekymppisenä, Lahden hiihtoskandaalin jälkeen ymmärsin, että tärkeintä on elämänmittainen liikunnanriemu ja itsensä kanssa kilvoitteleminen ja tällöin katkeruus menetetyistä mahdollisuuksista väistyi takavasemmalla.

Lapsena olisin halunnut harrastaa mitä tahansa urheilua. Tokaluokkalaisena kuljin kylillä pesäpallomailan, pallon ja räpylän kanssa, jotka olin saanut luokanopettajaltani, kunnes sain pallon silmääni ja enin pesisinto katosi. Vitosluokalla tapahtui kaksi onnekasta asiaa, piispa Riekkinen tuli paikkakunnalle papiksi ja hänen myötään käynnistyi koripallotoiminta, jota jatkoi yläasteen rehtori. Tytöt vastaan pojat pelatun koripallo-ottelun jälkeen pojat katosivat salilta hävittyään matsin ja yht’äkkiä tytöille oli oma korisjoukkue, joka menestyi koulujen Terveet ympyrät-turnauksissa sekä lukio-cupissa. Samoina aikoina pääsimme ystäväni kanssa mukaan poikien fudistreeneihin. Jalkapallon pelaaminen oli loistava kesälaji, pelinäkemys kehittyi ja sekä nopeaa, että pitkäkestoista juoksua tuli huomaamatta.

Lukiossa muiden korisinto laantui eikä ohjattuja treenejä ollut monipuolisia liikuntatunteja lukuun ottamatta, joten urheilijana tärkeä kehitysvaihe jäi toteutumatta. Juoksentelin, hiihdin ja kävin salilla, mutta ilman systemaattista harjoitusohjelmaa. 18-vuotiaana juoksin ensimmäisen puolimaratonin 1.49 ja 20-vuotiaana kokonaisen 4.16.

Muutin Helsinkiin heti kirjoitusten jälkeen. Samana syksynä pääsin mukaan Helsingin Jyryn koripallojoukkueeseen, joka pelasi I-divisioonassa. Olin joukkueessa mukana reilun vuoden ja opin ymmärtämään lajia aivan uudella tasolla ja ennen kaikkea sain osallistua ensimmäisen ja viimeisen kerran oikeaan koripallovalmennukseen. Tässä kohti urheilu-unelmani olisi voinut toteutua, mutta muutto pieneltä paikkakunnalta yksin pääkaupunkiin oli jo itsessään niin itsetuntoa koetteleva, ettei pääni kestänyt sitä painetta, mikä pelaamiseen liittyi. Muutamat ulkopuoliset sattumat aiheuttivat sen, että lopetin pelaamisen hetkeksi.

Opiskelujen alkuvuosina juoksentelin kesäisin ja talvet kävin salilla, ohjatuissa jumpissa ja pelasin yliopiston urheiluseurassa II-divarissa korista, kunnes päätin 27-vuotiaana keskittyä vain juoksemiseen ja aloitin ensimmäistä kertaa systemaattisen harjoittelun. Lopetin koriksen ja aloin juosta juoksumatolla. Laadin viisivuotissuunnitelman, jonka tavoitteena oli testata mihin lahjaton voi päästä harjoittelemalla. Sain harjoittelun vuosikellon rakentamiseen tärkeää apua urheiluun yhtä intohimoisesti suhtautuvalta perhetutulta ja vihdoin psyykeeni oli sellaisessa kunnossa, että pystyin laatimaan progressiivisen harjoitusohjelman ja noudattamaan sitä.

Koska minulta puuttui nuoruusaikainen kilpakestävyystausta, päätin rakentaa sellaisen. Rakastuin juoksumattoon ensikokeilulta. Juoksumatkat ja vauhdit dokumentoituivat metrilleen ja sekunnilleen, erilaisten juoksumattojen ansiosta pystyin tekemään kaikki harjoitukset 100 metristä 30 kilometriin sekä mäkiharjoitukset sisällä läpi talven. Juoksin sekä määrää että laatua. Enimmillään juoksin viikossa 144 km. Kaikkein hurjin viikko oli, kun alkuviikkoon en ollut jostain syystä juossut ja jotta viikkokilometrimäärä olisi tullut täyteen, juoksin perjantaina 30 km, lauantaina 30 km ja sunnuntaina 36 km. Näiden sisään maxVO2-vedot 12x400m 3.45 min/km/pal 1min ja VK 15km 4.40 min/km ja pitkä 30km.

Tukholman maratonilla -97 alittui ensimmäisen kerran 4 tuntia, samana kesänä Helsingissä aika oli 3.46 ja -98 juoksin ennätykseni 3.33. Kehityin paljon nopeammin kuin olin odottanut. Vuonna -98 tapahtui elämässäni paljon muutakin, valmistuin teologian maisteriksi, opiskelujen loppumetreillä tapasin aviomieheni ja olin lukion ja yläasteen opettajana opiskelemisen ja juoksemisen ohessa. Ennätysjuoksun, valmistumisen, opettajantyön ja parisuhteen alkamisen jälkeen olin aivan loppu. Tätä en tietenkään itse tajunnut kuin vasta liian myöhään. Ajattelin, että seuraavana vuonna tavoittelen 3.15 aikaa maratonilla, keskityn työhön ja jatkan opintoja. Jossain tietoisen ja esitietoisen rajamailla tajusin, että ainakaan juoksumäärää en pysty enää yhtään lisäämään eikä mieleeni tullut, että määrän vähentäminen ja laatuun keskittyminen olisivat luultavasti vieneet minua kohti tulosparannusta.

Olen miettinyt, että olisinko uskonut, jos joku olisi sanonut, mitä minun olisi kannattanut tehdä ja ennen kaikkea jättää tekemättä. Mikä laulaen tulee, se viheltäen menee, osoittautui kohdallani surullisen todeksi. Tietenkään kunto ei ihan laulamalla tullut, mutta viheltäen se meni. Edellisenä kesänä Tukholman ja Helsingin maratonien välillä oli lähes 3 kk, vuonna -98 väliä oli n. 2 kk. Elokuun alussa en ollut vielä palautunut Tukholman juoksusta, koska en antanut itseni pitää yhtään juoksutaukoa. Kun Tukholma juostiin lauantaina, niin olin urheilukentällä juoksemassa maanantaina 100 metrin vetoja ja soimasin itseäni, että täytyy lisätä nopeustreeniä, kun on näin surkeita esityksiä radalla. City-maratonilla elokuussa olin puolimatkassa itkukunnossa ja ajattelin, että olisi varmaan viisasta keskeyttää, kun juoksu tuntui niin vaikealta. Sisäinen piiskurini vastasi, että ei sitä nyt keskeyttämään aleta, tulee vielä tapa. Tätä voi pitää ”urheilu-urani” kohtalokkaimpana virheenä. Kaikki se vaiva, jota olin nähnyt, oli hetkessä poissa. Pidän myös hyvin todennäköisenä, että tuskin olisin noudattanut kenenkään ohjeita, vaikka niitä olisi jakanut itse Lasse Viren.

Luin joitain vuosia sitten Runner’s Worldiä. Siellä kerrottiin juoksuharjoittelusta ja kehityksestä eri ikävaiheissa. Nelikymppiselle luvattiin vielä mahdollisuuksia ennätysten rikkomiseen, mutta viesti viisikymppiselle oli tyly. Ennätysten tehtailun sijaan on syytä keskittyä kaiholla muistelemaan entisaikojen huippusuorituksia ja hyväksyä se tosiasia, että uusia ennätyksiä ei enää tule. Tänä syksynä olen yrittänyt kohdata ja hyväksyä tämän realiteetin. Vaikka kuinka vaalin mielikuvaa itsestäni maratoonari-Marina, mikä oli lempinimeni kolmikymppisenä, niin fakta on, että nyt olen 49-vuotias ja voin olla kiitollinen, jos pystyn ylipäätään juoksemaan.

Juoksemisen merkitys on ollut minulle jo lapsesta asti suuri.  Se on ollut cocktail tuskaa ja nautintoa; vapauden tunnetta, vauhdin hurmaa, onnistumisen riemua, epäonnistumisen ja huonouden kokemusta ja häpeää. Kilpaileminen muita vastaan on ollut ahdistavaa ja epämukavaa ja vaikka olisin tosi mielelläni ollut nopein, kestävin ja kimmoisin, niin juostessa olen ensisijaisesti kamppaillut itseäni vastaan.

Maratonjuoksu muuttui tavoitteellisesta harjoittelusta pakkomielteeksi ja addiktioksi. Treenasin päivittäin 3-4 tuntia. Joka päivä piti aloittaa emotionaalisesti alta nollan ja vasta kun päivän kilometrit olivat pulkassa, tunsin olevani ihminen. Runner’s high ja juoksemisen hurmos olivat harvinaisia seuralaisia. Kevätkauden -98 huippukokemukset juoksussa voi laskea yhden käden sormilla: 3 tonnin testijuoksu Kuopio-hallissa keskellä suurinta määräjaksoa 11.41 min, se viikko, kun juoksin 144km, VK lenkki kevyesti 13 km/h, PK1- lenkki klo:7.00 1h 30 9km/h ja Tukholman maraton.

Ylikunto teki juoksemisen fyysisesti ja henkisesti tuskalliseksi, ei huvittanut juosta ja jalat menivät tosi nopeasti hapoille, palautuminen kesti kuukausia, enkä koskaan enää päässyt samoihin vauhteihin. Ennätyksiksi jäivät: maraton 3.33, puolimaraton 1h 39, 10km 42 min. Onneksi aika ei voi viedä pois nostalgiaa, säännöllisesti olen kaivanut esiin tuon aikaiset harjoituspäiväkirjat ja sivellyt viikottain, kuukausittain ja vuosittain puuväreillä käsin väritettyjä kilometripylväitä. Tänä syksynä päätin verestää muistoja, mutta sitä kaikkein rakkainta ja arvokkainta vihkoa ei löytynyt mistään. En voi ymmärtää, kuinka se on mahdollista, mutta useassa peräkkäisessä pienempään asuntoon muutossa juuri se on heitetty roskiin. Olin monta päivää murheen murtama. Onko elämää kadonneen harjoituspäiväkirjan jälkeen? 9-vuotias poikani lohdutti: ”Mutta äiti, sä voit treenata ne uudestaan ja tehdä vielä paremmat tulokset.”

TriathlonSuomen leirillä 3.11.2018 juoksun jälkeen. Vasemmalta Inka Puumalainen, Anna Uimonen, Julia Brunila ja Mari Tirkkonen.

Suhteessa itseeni olen ollut enemmän pessimisti kuin optimisti, mutta olosuhteiden pakosta minusta on tullut realisti. Opin valtavasti juoksemisesta ja siihen valmentautumisesta maratonprojektin aikana. Minulle kehittyi selkeä näkemys, kuinka kunto rakennetaan ja mitä se vaatii. Triathlonissakin olen pystynyt pääkisassa kauden parhaaseen suoritukseen, mutta miksi en enää pysty parantamaan juoksuvauhtiani? Siihen on useita syitä, mutta yksi merkittävimmistä on, että kyllästyin täysin maratonjuoksuun. Joka kesäkuu kuitenkin aloitan mökillä juoksemisen. Ensimmäinen 10km lenkki sujuu sangen hyvin. Siihen sisältyy 3-5km mittaisia VK-vetoja. Seuraavaksi pitäisi juosta pitkä lenkki (16km, tv, PK1-2), ensin 1,1 km hiekkatietä, sitten käännös oikealle asfalttitien reunaa kumpuilevassa itäsuomalaisessa maastossa. Hiekkatien jälkeen tulee ylämäki ja siinä samassa alkavat vaikeudet. Miten tämä on näin raskasta ja hidasta, väsyttää, energiaa ei ole, sattuu, aina johonkin. Kilometrien 1-4 välillä olen ottanut puhelinyhteyden ystävääni, se kestää yleensä useita kilometrejä ja pitää sisällään valitusta juoksemisen vaikeudesta ja tylsyydestä ja loppukaneetin, onko pakko juosta tienlaitaa edestakaisin, jos on tylsää eikä yhtään huvita. Yhdessä päätämme, ettei tarvitse juosta kuin kisoissa ja muulloin, jos huvittaa. Ja jälleen kerran jää puolikkaat ennen triathlonin puolimatkaa juoksematta.

Muitakin syitä juoksemattomuuteen on. Vaivaisenluut. Nivelrikko. Astma ja allergiat. SI-nivel ja nikamanliukuma. Migreeni. Eripituiset jalat. Työ ja perhe. Kaamosmasennus. Laiskuus ja mukavuudenhalu. Flunssa tai influenssa. Vamma tai muu häiriö jossain seuraavista, pohje, akillesjänne, polvi, takareisi, etureisi, lonkka, alaselkä, rintaranka, niska…..

Haaveilen yhä siitä, kuinka höyhenen kevyellä ja nopealla askelkontaktilla jalka kuopaisee maata lantion alla ja nilkasta pakaraan jäntevä ja voimakas takaketju saa polven nousemaan ryhdikkäänä korkealle ja minä juoksen uljaan 400 metrin juoksijan lailla 21km hurjaa vauhtia. Tosielämässä aika on kuitenkin vain tavoite, sen saavuttaminen kaiken muun elämän ohessa tapahtuva onnellinen sivutuote.

Kaikenlaisista hankaluuksista huolimatta olen päättänyt olla luovuttamatta ja rakentaa juoksuni atomeista. Siihen kuuluu nilkan biomekaniikasta huolehtiminen. Nilkan jänteiden ja lihaksiston vahvistaminen, jotta ne pystyvät varastoimaan kineettistä energiaa ja tuottamaan kimmoisan eteenpäin vievän askeleen ja vaimentamaan iskutusta. Pienten ja heikkojen lihasten vahvistaminen säännöllisesti on tärkeää: vasemman pakaran gluteus minimus ja medius, pohkeet. Pohkeeni ovat olleet aina murheenkryyni, ne ovat täysin eriparia reisien ja jalkaterien kanssa ja kun ne yhdistetään jälkimmäisiin, niin ne näyttävät yhtä massiivisilta kuin tulitikut kumisaappaissa. Itse olen päätellyt, että pohkeiden ja reisien eriparisuus on myös yksi suurimmista syistä onnettomaan uintiini. Takaketjun ja lonkankoukistajien pitäminen elastisena on välttämätöntä. Koska jalat jumittavat ja jumittuvat helposti kaikesta, niin en pysty juoksemaan ohjelman mukaisia kertoja ja kilometrejä. Tämä on tosiasia, jonka kanssa on elettävä ja voin ainoastaan lakonisesti todeta, että juoksun kanssa teen parhaani ja katsotaan, mihin se riittää. Riemullista on kuitenkin se, että tänä syksynä on usein pyörä-juoksu yhdistelmätreeneissä tullut sama onnistumisen tunne kuin alle kolmikymppisenä: ”I run, I exist!”

0

About the Author:

Olen 49-vuotias äiti, lukion lehtori ja wanna be-urheilija. Haluan uskoa, että kehittyminen on vielä aikuisenakin mahdollista löytämällä onnistuneen combon laadun ja määrän, sekä huollon ja palautumisen suhteen.

Add a Comment