Aikuisia unelmia

Minulla on ollut kaksi unelmaa, tulla huippu-urheilijaksi ja lääkäriksi. Kumpikaan niistä ei toteutunut. Jälkimmäistä tavoittelin 6 vuotta sen jälkeen, kun olin täyttänyt 40 vuotta. Olosuhteet eivät olleet projektille suotuisat, eivätkä minäpystyvyysuskomukset riittäneet. Kun hakeminen tehtiin yhden tutkinnon suorittaneille hankalaksi, päätin luovuttaa. Pettymys oli valtavan suuri ja sen sublimoinniksi aloitin triathlonin, jota olin jo nuoresta lähtien miettinyt. Kynnyskysymyksenä triathlonin aloittamiselle oli ollut uinti ja kalliit varustehankinnat. Nuorena opiskelijana varusteisiin ei ollut ollut varaa eikä myöhemmin pienten lasten äitinä aikaa.

Lääkikseen hakemisen ohessa sain biotekniikan opiskelupaikan Helsingin yliopistosta ja pääsin Unisportin asiakkaaksi. Siellä järjestettiin bootcamp-kurssi, jonka vetäjä oli myös uintivalmentaja. Kurssilla sain ensimmäistä kertaa opetusta uintitekniikoista. Viimeisen lääkishakukerran jälkeen esteet triathlonin aloittamiseen olivat väistyneet, olin oppinut auttavasti uimaan, lapset olivat kasvaneet ja työssäkäyvänä pystyin sponsoroimaan itseäni. Olin panostanut kuusi vuotta opiskeluun urheilun kustannuksella, tämän seurauksena kehon koostumus oli ikävällä tavalla muuttunut ja kunto oli kertakaikkisen huono, mutta uusi lehti elämässä oli kääntynyt.

Olen harrastanut triathlonia nyt 3 vuotta. Vuosi sitten liityin TriathlonSuomen treeniryhmään tavoitteenani parantaa puolimatkan aikaa 20-30 min. Tulosparannus oli 6.08:sta 6.02:een. Alakanttiin menneiden alkukesän kisojen jälkeen tuo tuntui mahtavalta onnistumiselta, mutta uuden harjoituskauden kynnyksellä on perusteellisen analyysin aika, mikä harjoitusvuodessa meni pieleen vai menikö mikään.

Vuosi sitten syksyllä kunto kehittyi kuin keski-ikäisellä raketilla, eli kehittyi, mutta hyvin vähän. FTP-luku nousi 10 pykälää, tammikuussa juoksukin sujui hetkittäin hyvin. Tammikuun lopussa alkoi 5 viikon sairasteluputki, jonka aikana kunto romahti. Viiteen viikkoon mahtui yksi vatsatauti, kaksi migreeniä ja todennäköisesti mykoplasma. Sain onnekkaasti antibiootit, jotka tehosivat mykoplasmaan, mutta maaliskuussa tuntui kuin olisin aloittanut alusta. Ei siis ollut kovin yllättävää, että touko- kesäkuussa kunto oli keskeneräinen ja kisaaminen tuntui henkisesti vaikealta ja oli tuloksellisesti edellisvuotta huonompaa. Vaikka järki sanoi, että todennäköisin syy heikkoihin tuloksiin on kuvattu edellä, niin en voinut välttyä miettimästä, että olenko niin vanha, etten enää kehity, olenko aivan väärässä oman harjoitteluni kanssa vai olenko sairas. Minulta on leikattu vajaa viisi vuotta sitten kantapäästä melanooma, joka oli levinnyt nivusen vartijaimusolmukkeisiin.

Ennen ihosyövän löytymistä harrastin vähän aikaa yleisurheilua ja erityisesti 400m juoksua. Tavoitteenani oli osallistua aikuisten EM ja MM kisoihin, mutta opiskelupainotuksen vuoksi osallistuin vain kerran SM-viesteihin ja halli SM-kisoihin 2013 (hopea N40+ 400m). Halli SM-kisojen jälkeisenä kesänä treenatessa ihmettelin usein, että miksi juoksuvedot ja loikat tuntuvat aina vaikeilta, miksi ne eivät muutu helpommaksi. Treenatessa mieleeni tuli usein pikajuoksija Hannu Hämäläisen sanat ja hänen kertomuksensa imusolmukesyövästään. Hän oli alkanut pohtia omaa terveydentilaansa treenatessa, kun juoksu ei sujunut odotetusti. Samana syksynä sain vihdoin mentyä ihotautilääkärille näyttämään luomiani. Tuosta on kulunut nyt viisi vuotta ja olin juuri viimeisellä kontrollikäynnillä syöpäklinikalla. Pohdin siellä lopuksi, että pitäisi valita kahdesta pahasta pienempi: Lahti, 250 euroa ja migreeni tai Turku, 190 euroa ja Aurajoki.  ”Toivotaan, että ongelmien taso säilyy jatkossakin tuollaisena”, lääkäri sanoi ovella hyvästellessään. Syy heikkoon tuloskuntoon oli siis jossain muualla kuin perusterveydessä.

Viimeisissä seuran juoksutreeneissä viime toukokuussa tuskailin Tatu Koistiselle, että miksi juoksu ei suju, miksi en kehity missään. Hän vastasi, ettei triathlon oikein kehity sellaisella yleisliikunnalla. Tämä oli herättävä lause. Aloin miettiä, että kuinka paljon oikeastaan juoksen, uin ja pyöräilen viikossa. Tulos: juoksua kevätkaudella n. 1-2x/viikko ja uintia n. 0-1x/viikko, spinningiä 2x/viikko ja ulkopyöräilyä 5-9 tuntia 20-45 min pätkissä, harjoitustunnit viikossa keskimäärin 10-16, max 20 tuntia, min 6-8 tuntia, sairasteluviikot 2-3 tuntia. Mitäköhän touhuan silloin, kun luulen harrastavani triathlonia?

Viime kaudella treenasin 3-4 kertaa TriathlonSuomen treeniryhmässä, pelasin koripalloa naisten eteläisessä 3.divarissa sekä valtakunnallista N40+ SM-sarjaa, kävin 1-3x viikossa crossfitissä ja ajoin pyörällä työmatkat ja siirtymät treeneihin ja peleihin paria talvikuukautta lukuun ottamatta. Tästä kertyi viikottainen treenituntimäärä, joka kuulostaa isolta ja pitää sisällään monenlaista ja vaihtelevaa liikuntaa ja urheiluakin, mutta tuskin auttaa minua enää tässä vaiheessa triathlonissa kehittymisessä.

Jostain syystä olen toiminut kaikilla elämänsektoreilla niin, että varon laittamasta kaikkia munia samaan koriin. Tämä on näkynyt myös urheilemisessani, tavoitteet ovat olleet korkealla, mutta teot kokonaisuudessaan vain harvoin tavoitteiden mukaisia. Toki olosuhteet ovat asettaneet omat haasteensa. Kyllästyin maratonjuoksuun ja lopulta päätin, että hitaus tulee harjoittelemattakin ja että on viisaampaa harjoitella nopeutta. Aloitin uudestaan koriksen ja sitten myöhemmin yleisurheilun.  Myös juoksun aiheuttama iskutus ja kestävyysurheilun aiheuttama energiankulutus olivat alkaneet mietityttämään. Näistä syistä johtuen olen pitänyt triathlonia järjettömänä harrastuksena, mutta toisaalta lajien erilaisuus on aikuiselle elimistölle armollista. Hitaasti mutta varmasti olen jäänyt lajiin koukkuun. Minulla täytyy myös olla elämässä aina joku tavoite ja jotain omaa, muuten masennun ja vaivun synkkyyteen, enkä saa mitään aikaiseksi ja työ ja perhe alkaa tuntua riistolta.

Uuden harjoituskauden kynnyksellä olen ankarasti miettinyt, mitä opin viimekaudesta ja mitä täytyy tehdä toisin, jotta oman tavoitteen saavuttaminen olisi edes teoreettisesti mahdollista. Kaikkien pohdintojen jälkeen päätin laittaa koriksen hyllylle täksi kaudeksi. Viime talven jalkani olivat aivan loppu lähes koko ajan. Hyvät pelijalat olivat vain muutamassa matsissa, puolustuksessa tarvittavaa sivuttaisliikettä ei ollut 40+ SM-finaalipelissä enää yhtään. Pelaamaan lähteminen tuntui vaikealta, enkä jaksanut venytellä myöhäisiltojen pelien jälkeen, joten päätös on tuntunut huojentavalta, vaikka pelaamisen tuottamaa riemua ei tavoita missään muualla.

Crossfitin kanssa päätöksen tekeminen ei ole ollut yhtä helppoa. Kestävyysharjoittelu kuluttaa lihakset, aikuisen ihmisen lihasmassa hupenee vanhenemisen myötä jo itsekseen ja menetetty lihas korvautuu mm. sidekudoksella. Lihasvoiman katoaminen tuntuu pehmeytenä sekä uinnissa että pyöräilyssä. Olen Alexander Stubbin kanssa samaa mieltä, että voimaharjoittelu on keski-ikäiselle yhtä tärkeää kuin lajiharjoittelu. Viime kaudella haasteena oli yhdistää kaikkien lajien harjoittelu sekä löytää kaikille sopiva aika. Crossfit- salilla on aina valmentaja paikalla ja lukujärjestykseen on merkitty ohjatut wodit ja vapaaharjoitteluajat. Vaikka oman harjoitusohjelman treenien tekeminen on siellä hankalampaa, niin sinne on kuitenkin mukavampi mennä kuin yksin tavalliselle salille, joten viime talvena voimatasot säilyivät hyvinä ja liikkuvuus parani.

Ajanhallinnan ja palautumisen maksimoimiseksi olen pitänyt crossfit-salilta lokakuussa välikuukautta ja testannut, saanko käytyä salilla itsekseni. Kahdessa viikossa olen tehnyt yhden n 30 min voimatreenin ja jo nyt tuntuu kuinka ryhti alkaa vääntyä etukumaraan pyöräilyn ja uinnin seurauksena ja jalkojen ja käsien vahva tunne on kadonnut. Yllättävän nopeasti myös vanha viisaus: ”lihakset tulee ja menee, mutta läski on ikuista” osoittautuu paikkaansa pitäväksi. Voimaharjoittelusta täytyy siis pitää tavalla tai toisella tiukasti kiinni.

Yleisurheillessani kävin säännöllisesti hot joogassa. Silloin havaitsin konkreettisesti, mikä merkitys on askellaajuudella. Kun pakarat ja reidet oli syvävenytelty auki, niin nelisatasten ajat paranivat treeneissä yli 10s kuin itsestään. Koska viime kaudella treenilukkari oli täynnä, en käynyt jooga-tunneilla enkä tietenkään joogannut kotona, vaikka tiesin, että jooga olisi auttanut alituisesti kipeisiin ja kireisiin jalkoihin. Tästä viisastuneena olen tälle kaudelle lisännyt ohjelmaan säännöllisen joogaamisen. Olen käynyt 1-2 kertaa viikossa hatha- tai ashtangajoogassa, yksi kerta on selkeästi liian vähän mutta tyhjää parempi, kolme saattaisi olla hyvä, jotta liikkuvuudessa tulisi myös kehitystä.

Kauden tärkein tavoite ja kehitystehtävä on kuitenkin juoksuvauhdin parantaminen. Juoksun olisi pitänyt olla vahvin lajini, mutta tosiasiassa se on ollut jaetulla huonoimmalla sijalla yhdessä uinnin kanssa. 2017 puolimatkalla Joroisilla olin todella vihainen ja pettynyt itseeni juoksussa ja päätin, että ensi vuonna juoksun täytyy kulkea paremmin. Lahdessa 2018 mietin alistuneena, että mitenköhän saisin itseni treenaamaan juoksua niin, että se edes etäisesti muistuttaisi juoksua. Kolmen viikon päästä Joroisilla kisaenkka puolikkaalla parani 6 min, mutta oletan sen johtuneen ennen kaikkea siitä, että pystyin pyöräilemään taloudellisemmin. Koska kumpikaan ei ole saanut minua juoksemaan enempää, ei uho eikä viha, niin yritän lähestyä dilemmaa toisesta vinkkelistä:  ”mikä estää minua juoksemasta?” Juoksemisen tuska ja nautinto on niin iso aihe, että se on seuraavan blogikirjoitukseni pääteema.

Tarkoitukseni on myös järkeistää harjoittelua kokonaisvaltaisesti. Viimekaudella yritin sulloa lukkariin kolme pyörää, kolme juoksua, kolme uintia, kolme salia, siirtymät pyörällä + koris riippumatta siitä millainen suorituskykyni oli tai mikä oli päivän päätreeni. Käytännössä tämä tarkoitti, että joka päivä oli vähintään kaksi treeniä, lepopäivä oli aamu tai ilta, harvoin kokonainen päivä, paitsi 3 viikon treeniputken jälkeen. Jalat olivat jumissa, juoksemaan en oikeasti pystynyt eikä se sujunut, kovat treenit jännitti ja pelotti, venytellä en jaksanut enkä viitsinyt, aloin sairastella. Mottoni on ollut, että lahjattomat treenaa, joten olen ajat sitten puolitietoisesti päättänyt, että kehittyäkseni minun on treenattava paljon enemmän kuin muut, eikä minun tarvitse levätä eikä palautua. Tulevalla kaudella aion pitää viikottain lepopäiviä ja palauttaa jalat täysin ennen kovia harjoituksia ja aion keskittyä ohjattuihin harjoituksiin paremmin. Olen kantapään kautta oppinut huolehtimaan työssä ja kotona jaksamisestani. Vuosi sitten lopetin ohjaamisen lasten yleisurheilukoulussa, koska se kaikessa mukavuudessaan stressasi valtavasti. Koriksen lopettamisen myötä ei tule yöllisiä narikkakeikkoja, jotka haittasivat erityisesti sunnuntaispinuja. Viime vuonna keskityin syömiseen ja siihen, että syön riittävästi ja monipuolisesti. Tänä vuonna yritän nukkua enemmän.

Yksi huvittava pakkomielteeni on ollut, että olen tehnyt kunnia-asian siitä, että kuljen pyörällä aina ja joka paikkaan, satoi tai paistoi, kesät, talvet. Kun aloitin triathlonin ja olin umpisurkea pyöräilijä, niin ehkä puolituntiset sinne tänne kävivät treenistä, mutta parin viime vuoden ajan olen tajunnut, etteivät työmatkat ole pyöräharjoittelua, ne kuormittavat lähinnä henkisesti ja heikentävät varsinaisia treenejä. Joudun säästelemään, että jaksan polkea treeneistä kotiin ja kokonaiskuormitus ja stressi lisääntyy. Toki tuon marttyyrin kruunun taustalle on mahtunut myös logistisia, ekologisia ja taloudellisia syitä ja paljon upeita luontoelämyksiä ja hyviä fiiliksiä ja oivalluksia työpäiviin, mutta tänä syksynä olen antanut itselleni luvan käyttää julkisia liikennevälineitä ja tuskin voitte uskoa, mitä helpotusta ja riemua se on tuottanut! Pysäkillä ehtii venytellä ja jumpata pieniä ja heikkoja lihaksia, istuessa voi keskittyä hengittelemään syvään ja antaa parasympaattisen hermoston huolehtia elimistön palauttamisesta ja ruoansulatuksesta. Työpaikalla olen ajoissa ja voin ilahduttaa työyhteisön jäseniä olemalla siististi pukeutuneena ja meikattuna. Kollegoiden tai muiden ei tarvitse syyllistyä omasta autoilustaan tai liikkumattomuudestaan, kun en koko ajan näytä siltä, että just on joku urheilusuoritus alkanut, päättynyt tai menossa.

Viime vuosi TriathlonSuomesssa oli monella tavalla opettavainen ja kokemuksellisesti rikas. Missään muussa lajissa en ole tutustunut tai ollut tekemisissä lajin parhaimpien kanssa. En ole myöskään koskaan saanut kunnollista valmennusta muutamaa korisvuotta lukuun ottamatta. Olen oppinut paljon triathlonin treenaamisesta, pyöräilyn aerodynamiikasta ja kilpailemisesta, mutta suurin muutos on tapahtunut asenteessani. Vanhemmiten laiskuus ja mukavuudenhaluni on lisääntynyt, enkä jaksa ottaa asioita tai elämää niin tosissaan, en edes omia intohimojani, mutta TriathlonSuomen valmentajien ja jäsenten asenne harjoitteluun ja lajiin on niin tinkimätön, että puoliksiluovuttanut keski-ikäinenkin uskoo kehityksen vielä olevan mahdollista.

Similar Posts