Tomi Tuominen – Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa

Pauli Kiuru oli maailman kovin jätkä! Mun silmissä. Jos Pauli Kiuru ei olisi kirmannut Havaijilla, niin minä en olisi tiennyt lajista nimeltä triathlon yhtään mitään. Kipinä lajiin iski jo silloin. Intoa ei sitten kuitenkaan ollut riittävästi, sillä en koskaan aloittanut harrastamista.  Siihen aikaan se olisi vaatinut enemmän oma-aloitteisuutta, sillä mitään internettiä ei vielä ollut kotikäytössä. No, se haave jäi sillä erää siihen. Aika oli kypsä parikymmentä vuotta myöhemmin.


 

 Aloitin pyöräilyharrastuksen kolmisen vuotta sitten. Onhan minulla toki pyörä ollut, mutta nyt panostin oikeaan katuversioon. Tai panostin ensin yhteen ja sen jälkeen tietysti parempaan. Eihän se vauhtiin ja matkoihin muutosta tehnyt, mutta fiiliksen ja itsetunnon tuo karkinvärinen Bianchi nosti pilviin. Ja taas alkoi takaraivossa itää tuo haave kolmen lajin yhdistelmästä. Tein yksinkertaisen päätöksen. Minusta tulee triathlonisti.

Monelle lajista haaveilevalle uinti on kynnyskysymys. Niin se oli myös minulle. Kaverini Mika Saario kuitenkin kannusti ja sanoi, ettei se ole lopulta niin vaikeaa. Otin yhteyttä Sievisen Janiin, joka antoi minulle pikakurssina perusopetusta. Sen jälkeen olen käynyt sitkeästi uimassa ja huomaan nyt vetäväni rauhallisella vauhdilla pari kilometriä helposti. Apuna on tosin pullari, joka tekee tavallaan märkäpuvun kanssa saman efektin. Kammo on voitettu ja se on nyt pääasia!

Kokeilin lajia menneenä kesänä Kiskossa. Olin ensin ilmoittautunut perusmatkalle, mutta vaihdoin kalkkiviivoilla pikamatkaan. Se oli järkevä päätös. Pääsin mukaan lajin saloihin, eikä mikään kolmesta suorituksesta noussut liian kovaksi. Kokemus vahvisti näkemystäni siitä, että haluan jonain päivänä pidemmille matkoille. Tapahtuman ilmapiiri oli miellyttävä. Monet kokeneemmat triathlonistit kannustivat minua kuultuaan kokemuksen olevan minulle ensimmäinen laatuaan. Viehätyin yhteishengestä. Kukaan ei katsonut minua syrjäsilmällä. Jokainen osallistuja oli tervetullut ja sen todellakin aisti.

Nyt olen ilmoittautunut kahdelle puolimatkalle, varmuuden vuoksi. Työni puolesta en tiedä tarkkaan aikataulujani, joten laitoin paperit kahteen tapahtumaan. Ne ovat Joroisten Finntriathlon ja ensimmäistä kertaa järjestettävä Tahko Triathlon. Tässä iässä (42v) voi onneksi asettaa itselleen jo järkevät tavoitteet. Tavoite on tietysti selviytyminen kunnialla maaliin asti. Ajalla ei ole suurempaa merkitystä. Se onkin mielestäni tärkein asia tässä vaiheessa. Ei kannata heittää itselleen paineviittaa niskaan, vaan nauttia joka hetkestä. Huomasin tämän konkreettisesti, kun kävin juoksemassa työmatkallani puolimaratonin pituuden. Ei siis kisaa, vaan ihan huvikseen. Tein sen ensimmäistä kertaa. Ihailin espanjalaisia rantamaisemia(kuva alla) ja hymyilin itsekseni samaan aikaan. Kun annoin vain mukavien asioiden vallata mieleni, niin matka taittui kuin itsekseen. Olisiko nautinto ollut sama, jos olisin asettanut jonkun turhan tavoitteen? Tuskin. Tämän yksinkertaisen asian oivaltamisesta olen oikeasti todella onnellinen.


Toivon oman esimerkkini kannustavan juuri niitä ihmisiä lajin pariin, jotka jostain syystä pelkäävät liian suurta kynnystä. Kynnys on aina iso, mutta ylitettävissä. Kirjoitan täällä kokemuksistani ja tavoitteeni etenemisestä. Itseäni kannustaa maamme tunnetuimman harrastajan esimerkki. Alexander Stubb, tuo leveästi hymyilevä ja inhottavan aktiivisesti liikkuva ministerimme. Inhottava siksi, että esimerkki kertoo kaiken olevan mahdollista. Selitykset ovat Alexin esimerkin jälkeen aika vähissä. Sain muuten puhelun tuolta leveähymyiseltä harrastajalta muutama viikko sitten. Puhuimme treenaamisesta työmatkoilla. Ei hänellä olisi ollut mitään tarvetta tai syytä soittaa minulle, mutta soitti kuitenkin. Se kertoo mielestäni kaiken siitä, minkälainen ihminen hän on.