Paikaltaan noussut tavoite

Posted by:

Moi pitkästä aikaa! Olen ollut laiska. En tiedä onko sillä ollut merkitystä, mutta itseäni nolottaa. Lupasin kirjoittaa tänne säännöllisesti, mutta tämän vuoden puolella en ole tainnut raapustaa riviäkään. Niputetaan siis kulunut triathlonvuosi kerralla purkkiin. Se onkin helposti tehty. Viime vuonna taivalsin kaksi puolikasta, suorituspaikkoina Joroinen ja Tahko. Ihastuin molempiin tapojeni mukaan tulisesti. Tälle kesälle viskasin vain yhden tavoitteen ja ilmoittauduin Tahkon täydelle matkalle. Halusin tulla teräsmieheksi! Valitettavasti elämä ei aina kulje pelkkien mielihalujen mukaan.

Treenasin talven ja alkukesän ihan tosissani. Juoksin pidempiä lenkkejä kuin koskaan. Uin pidempiä matkoja kuin koskaan. Pyöräilin, no en pidempiä kuin koskaan, mutta pyöräilin kuitenkin. En ollut koskaan ennen juossut kolmeakymmentä kilometriä, mutta nyt sellainen matka meni suhteellisen helposti. Olin sellaisessa kondiksessa, että tavoitteeni olisi täyttynyt. Vieläkään en osaa asettaa tässä lajissa mitään aikatavoitteita, enkä olisi tehnyt niin tälläkään kertaa. Tavoite oli vain ja ainoastaan selviytyä taipaleesta kunnialla läpi. Mutta sitten tuli yksi vasemmalle kääntyvä mutka ralliauton kyydissä eteen.

Kuten kenties jo arvaatte, niin eihän se vauhti siihen vasuriin sopiva ollut. Auto kiepsahti huolellisesti nurin, useita kertoja. Omassa kategoriassa se menee lähes 25 vuoden kartturiurallani kirkkaalle hopeatilalle. Viime vuonna Sardiniassa Juho Hännisen kanssa tuhoamamme Hyundai on edelleen omalla paikalla ykkösenä. Mutta tällä kertaa en selvinnyt pelkällä pölyjen pyyhkimisellä ajohaalareista. Jostain syystä sain sen verran kovia iskuja olkapäähän, että solisluu otti itseensä. Ei se murtunut, eikä mennyt poikki, mutta nousi jotenkin paikaltaan. Tuomio oli välitön, ei triathlonia enää tänä kesänä. Tahkoon oli aikaa vain yksi kuukausi. Triathlonkesäni on näin ollen helppo paketoida tähän tarinaan.

Viihdyimme Tahkolla loistavasti vuosi sitten, joten halusimme päästä nauttimaan fiiliksestä ja Tahko Span loistavista palveluista myös tänä vuonna. Näin ollen otin hätäpuhelun Finntriathlonin yligurulle Antti Hagqvistille ja tiedustelin mahdollisuutta joukkuekisaan. Kasasimme pikavauhdilla nerokkaan joukkueen. Uinnin hoiti Hagqvist itse, minä suoritin lääkärin suosituksella pyöräilyn, ja juosten meidät toi maaliin Johanna Haverinen, jonka mies Juri taivalsi Tahkolla taas ne kolme täyttä matkaa viikon sisällä. Seurasin tietysti koko tapahtumaa nyt tavallaan ulkopuolisin silmin ja jaksan hämmästella vasta toista kertaa järjestetyn tapahtuman sujuvuutta ja fiilistä. Tätä Finntriathlon-sarjaa pyörittävä organisaatio on täynnä mahtavia ammattilaisia!

Mutta haluan myös tuoda oman näkemykseni hieman toiselta kantilta esiin, vaikka se saattaa ikävältä kuulostaakin. Oma harrastukseni perustuu valtaosin itseni haastamiseen, mutta iso rooli on myös kilpailun tarjoamalla fiiliksellä. Joroisilla sain viime vuonna kokea yleisön kannustamisen matkan varrella ja sen lisäksi myös maaliintulon huumaa. Tahkolla koin ihan saman. Sitä olisin lähtenyt hakemaan myös tässä ensimmäisessä “oikeassa” triathlonissa. Seurasin täyden matkan harrastajien juoksuosuuden etenemistä Tahko Span maittavien lihapatojen äärellä. Yksi juoksija toisensa jälkeen kirmasi hämärtyvässä illassa poistuvien kävelijöiden seassa. Yksinään, aivan kuin normaalilla iltalenkillä. Kävin maalialueella haistelemassa huumaa, mutta siitä oli jäljellä enää jälkihöyryt niille, joiden seassa olisin oman suoritukseni todennäköisesti päättänyt. Sanavalmiit kuuluttajat Aki Tuovinen, Aki Pajunoja ja myös mikrofoniin ansiokkaasti tarttunut Antti Hagqvist loivat parhaansa mukaan kihelmöivää fiilistä, mutta vielä päivän aikana tunnelmaa pursunut maalialue ammotti nyt tyhjyyttään. Ymmärrän tämän täysin, enkä lähde tätä millään muotoa moittimaan. Kerron vain siitä mitä näin ja koin. En tiedä, ehkä rehellisyyteni pahoittaa jonkun mielen? Toivottavasti ei. Sitä en kuitenkaan halua.

Haluan jatkossakin päästä nauttimaan näiden loistavasti järjestettyjen kisojen fiiliksestä, mutta kenties tyydyn puolikkaiden matkojen suorittamiseen. Olen sen verran lapsellinen harrastaja. Mutta sen ensimmäisen täyden matkan, sen käyn nyt hakemassa kotimaan rajojen ulkopuolelta. Ilmoittauduin Köpikseen, joten tavoite on nyt tasan vuoden päässä. Siihen alkaa treenaaminen. Ensi vuosi sisältää toivottavasti enemmän kisoja, kuin yhden 90 kilometrin pyöräilyn. Vähintään kaksi, kenties kolme Finntriathlonia, ja sitten se Köpis kaiken kruununa. Enhän minä tiedä onko sitä huumaa sielläkään yhtään sen enempää, mutta otan sen riskin.

Kiitos kaikille tästä kesästä,  solisluusta huolimatta. Tai niin, eihän se teidän vikanne ole. Kiitos Finntriathlonin organisaatiolle, jossa sain osaltani olla edes vähän mukana. Kiitos Megamaneille tärkeästä työstä! Olen valmis auttamaan siinäkin myös jatkossa kaikin keinoin. Nähdään ensi vuonna!

1

About the Author:

  Related Posts

Comments

Add a Comment