Vieraskynässä Mikko Lehmuskoski: Kun triathlonharrastus meni tunteisiin – Swissman Extreme triathlon 2016

Posted by:

Lehmänkellot kolisevat rytmikkäästi ja kädet osoittavat nyrkissä kohti taivasta. Huudan, tai oikeastaan karjun ja itken yhtaikaisesti. Tunne on euforinen. Olen ylittänyt itseni niin henkisesti kuin fyysisestikin. Muistaakseni, halaan Jussia ja Kaitsua. Huoltajiani, jotka ovat puskenet minua eteenpäin ja osaltaan mahdollistaneet pääsyni Kleine Sheideggille 2061m korkeuteen, Swissman Extreme Triathlon 2016 maaliin.

Tähän on johtanut noin kahdeksan kuukauden kurinalainen ja suunnitelmallinen projekti, jonka perhe ja työt ovat mahdollistaneet. Ilo ja onnellisuus purkautuvat voimakkain tuntein, kunnes huomaan, että olen ihan loppu reilun 15h urakasta. Jalat tärisevät ja kantavat just ja just, energia on vähissä, palelen ja hiertymät, haavat sekä kolhut alkavat tuntua ihan eri lailla kuin kilpailun aikana. Päättäväinen mieli on onnistunut pitämään kivun ja väsymyksen sivussa, tai ainakin minimissään.

Kisaorganisaation onnitteluiden ja hetken fiilistelyn jälkeen siirrymme lämmitettyyn telttaan vaihtamaan kuivaa vaatetta ylle. Huoltajani hakevat EA-väen putsaamaan polven ja selän haavat, jotka syntyivät noin kuusi tuntia aiemmin kaaduttuani pyörällä. Vaatteiden vaihtaminen on yllättävän vaikeaa, mutta kyllä kuivat ja puhtaat vaatteet tuntuvat hyvältä. Kaikesta huolimatta ylitsevuotava tunne on onnellisuus ja ylpeys itsestään.

Tämä on kertomus 37-vuotiaan triathloniin vajaa kolme vuotta sitten hurahtaneen perheenisän (3- ja 4-v. lapset) elämän kovimman fyysisen ja henkisen suorituksen kisapäivästä. Kun polku on ollut ”Kaverit yllytti” Nastolan perusmatkalle 2014, jonka jälkeen asetin tavoitteeksi täysmatkan sub12h ennen 40-v. ikää ja nyt on jo väännetty Swissman läpi, voin joko olla matkastani erittäin ylpeä tai sitten huolissani mielenterveydestäni.

Viime kuukausien aikana moni on pyytänyt kisaraporttia ja briiffiä siitä, miten tällainen Extreme triathlon meni, niin tästä se alkaa, kisapäivän tapahtumista ja tunteista. Kirjoitan myöhemmin vielä lisää koko kisan läpiviemisen vaatimasta projektista ja miten siihen valmistauduin.

Kisan startti on 5am ja starttisaareen vievälle lautalle tulee nousta 4am mennessä. Kaikki on pakattu autoon jo edellisenä iltana. Nukuin erinomaiset yöunet, mistä lie kiittäminen hyviä unenlahjojani ja illalla mielen vallannutta tyyneyttä, kun pian pääsee matkaan. Kisassa on oltava oma huolto ja tukenani ovat Kaitsu ja Jussi.

Aamiaisen jälkeen ajelemme Asconaan, missä Jussi lähtee laittamaan T1:stä valmiiksi, Kaitsun kävellessä kanssani lautalle päin. Kisajännitys alkaa vaikuttaa, koen että nyt on jo kiire. Kerkeämme lautalle hyvissä ajoin, puen märkkärin ja odottelen maissa hetken hermostuneena. Lienee parempi siirtyä lautalle muiden kilpailijoiden pariin. 4am aloitan suunnitelmani mukaisen tankkauksen, eli syön ensimmäisen geelin ja alan juomaan 0,5L elektrolyyttijuomaa. Lautalle kävellessäni törmään ensimmäiseksi kisaorganisaation Sampoon, joka huolestuneen näköisenä kertoo, että tuskin pääsemme uimaan. Raju ukkonen on nousemassa juuri kohti. Epävarmuus lisää jännitystä, eikä vatsakaan ole vielä alkanut toimimaan normaalisti. Onhan tämä ihan liian aikaista olla hereillä. Menen kuluttamaan aikaa vessajonoon.

Lautan lähtöaikaan 4:15am kisajärjestäjä kuuluttaa, että odotamme 20-30 minuuttia, josko ukkosrintama etenisi nopeasti meidän ylitse ja voisimme aloittaa uinnin myöhäisemmällä startilla. Tällä hetkellä vuorilla paukkuu jo ja päässä pyörii monia ajatuksia. Päällimmäisenä on helpotus siitä, että onneksi tämän päätöksen tekee joku muu. Täynnä kisaintoa tulisi varmasti tehtyä heikosti harkittuja päätöksiä. Mietin myös onko tämä uhka vai mahdollisuus. Uinti on heikoin lajini ja liian kovaa innolla uidessani aiheutan itselleni turhia vatsavaivoja. Toisaalta, eihän tämä ole triathlon, jos ei uida. Lopuksi suulle nousee hymynkare, tämähän on nyt ensikosketus Extreme triathloniin. Mitähän tuolla vuorilla on sitten edessä?

Kello taisi olla 4:45, kun tuli seuraava kuulutus, että uinti on peruttu ja starttaamme Plan B:llä, eli juoksulla. Kisaohjeissa lukee, että Plan B uinnin peruttaessa on 12km juoksu, mutta laivalla puhuttiin 6km ja 4km juoksuista. Jotain meni nyt ohi. Laivalta poistuessa pettymys oli valtava, aivan valtava. Olisin todellakin halunnut uida sen 3,8km järvenselän yli, missä ainoana kiintopisteenä on T1:llä vilkkuva valo. Starttikin olisi ollut pimeässä. Kaikki tämä jää nyt kokematta. Toisaalta, turvallisuuden näkökulmasta ei päätökselle ollut mitään vaihtoehtoa. Myöhemmin kiitin kisajärjestäjiä, että heillä oli rohkeutta tehdä vaikea päätös.

Huoltojoukkoja ei näy ja lähden kävelemään ihmisvirran mukana vajaa kilometrin matkaa kohti T1:stä. Asconassa on käynnissä Jazz-festarit ja viimeiset juhlijat ovat suunnistamassa pois kyliltä. Märkkäri olalla paljain jaloin kävellessä mietin, ovatkohan nämä siivompia kuin suomalaiset juhlijat. Olisi hirveätä kirjata DNS astuttuaan lasinsirpaleeseen. Kaikenlaisia ajatuksia sitä päässä kulkeekaan. Jussi on T1 portilla vastassa, näyttää missä kohtaa pyörä on ja ohjaa sateensuojaan odottelemaan klo 5:45am juoksustarttia. Odottelu oli levollista, kun seurasimme ukkosen huimaa näytöstä vuorilla ja järven päällä. Nyt kukaan ei tainnut olla enää sitä mieltä, että oli pitänyt uida.

5.30 havahdun tilanteeseen, että kohta pääsee starttaamaan. Toinen geeli alas ja lämmittelemään. Lähtöviivalla tunnelma on lämmin ja odottavainen, sateesta huolimatta. Lehmänkellot kolisevat ja reipasvauhtinen juoksu alkaa. Juoksen alun innostuksessa aivan liian kovaa noin 4:05min/km vauhtia. Muutaman muun puuskutuksesta päätellen juoksen kuitenkin maltillisesti. Mikäs tässä on lyhyt juoksu reippaasti juostessa, kun kulkee kevyesti. Parin kilometrin jälkeen kuitenkin himmaan pikkaisen, ettei nyt anakynnystä ruveta lähestymään. Juuri kun meinaan himmata lisää, kuulen hurrausta vaihtoalueelta. Mittari näyttää vasta vajaa 4km, joten jatkan samalla vauhdilla vaihtoalueelle. Juoksu oli vain 4km kierros golfkentän ympäri. Vaihto pyörälle on todella nopea ja innostuneena hyppään pyörän selkään jo liian aikaisin. Nyt olisi tarvetta vähän rauhoittua, jotta jaksaa perille saakka. Fiilis pyörälle noustessa on mahtava, vaikka on märkää ja tuuli puuskittaista. Eihän tämä vielä mitään, kun vuoret ovat vielä ylitettävänä ja henkisesti olen valmistautunut kohtamaan asioita, joita en ole edes osannut kuvitella.

Alun mutkien jälkeen on aikaa rauhoittua tasaiseen kampien pyörittämiseen, sillä ensimmäinen reilu 50km nousee vain reilun 100m, vaikkakin matka on jo kumpuilevaa. Pyrin ajamaan tasateholla, mutta miehessä on vieläkin liikaa intoa. Ajan koko ajan 10-15W suunnitelmaani kovemmilla tehoilla, sillä suunnitelman mukaiset watit tuntuvat yksinkertaisesti aivan mahdottoman löysiltä. Tämäkin on kuitenkin rentoa menoa ja alle Pirkan pyöräilyn normalisoidun tehon. Ei se tähän voi kaatua, eihän?

Pyöriä tulee ohi useita, mutta muutamat ajavat samaa vauhtia. Kiinnitän huomiota, että kaksi naista polkee minusta ohi jokaisessa loivassakin ylämäessä. Itse puolestaan sujahdan heistä heittämällä ohi alamäessä tai viimeistään seuraavalla tasaisella. Mietin, että tätäkö se triathlonistin tasaisilla tehoilla ajaminen tarkoittaa ja pohdin että saattaa naisille tulla pitkä ja raskas päivä jos tuolla lailla tempoilevat. Oikeiden ylämäkien alkaessa, naiset katosivat horisonttiin ja myöhemmin opin, että kyseiset naiset olivat maalissa tunteja ennen minua ja seisoivat palkintojenjaossa nopeimpana ja toiseksi nopeimpana naisena. Laittoi vähän hymyilyttämään. Alkumatkasta oli siis havaittavissa lapsellista innostusta, epävarmuutta ja kokemattomuuden vauhdittamia ajatuksia.

Noin 30km ajon jälkeen alkaa tulla ukkoa ohi tiheään tahtiin. Siinä menee Joroisiltakin tutun näköinen beesijuna. Ryhmässä on kymmenkunta ukkoa ja kihisen kiukusta. Minkä ihmeen takia he tulevat Sveitsin vuorille saakka ajamaan ryhmässä kilpailuun, jossa kolme ensimmäistä palkitaan aplodein ja ainoa tuloksiin kirjattava aika on kellonaika, jolloin saavuit maaliin. Nekin aakkosjärjestyksessä eikä maaliintulojärjestyksessä.

10 hengen ryhmä kasvaa 15 henkeen ja ryhmän läpi putoaa vierelleni hauska jenkkimies. 10-20m ryhmän takana päivittelemme ryhmän touhua ja saan kuulla, että häntä pyydettiin pian kiinnioton jälkeen vetovuoroon. Hän ehdotti minulle, että ajetaan ohi koko ryhmästä ja näytetään niille. Vattimittarini kertoo, että ei missään nimessä. Vihdoinkin pysyn nahoissani ja kuuntelen järjen ääntä. Hän lähti ja seuraavan kerran nähtiin juoksun viimeisellä kolmanneksella, kun menin reippaasti ohi. Jotenkin oma kiukku ei kuitenkaan antanut periksi tällä beesiryhmälle ja ajelin alun ”tasaisen” loppuun saakka parikymmentä metriä ryhmän perässä. Mäkien alkaessa ryhmä hajosikin heti ja ohitin heistä osan. Ajoin siis vuorien juurelle saakka suunnitelmaani kovempaa. Aika näyttää mitä siitä seuraa, mutta nyt huoltotiimiltä leipä, pikkasen lisää nestettä pulloihin ja hommiin. Seuraavan 40km aikana kivuttaisiin 1700m. Vauhti hidastui merkittävästi, keli oli parantunut ja maisemat alkoivat muuttua komeiksi.

Ylämäen junttaaminen oli tasaisen rauhallista touhua. Nyt kun kaikki jonot olivat hajonneet ja ohitukset harventuneet, olin päässyt myös tavoitetehoilleni. Matkanteko alkoi olla aivan mahtavaa. Tunnelma oli huipussa. Tämä oli ensimmäinen todellinen ylämäki, jonka polkupyörällä nousen. Serpentiinit kääntyilivät ihan huomaamatta, eikä mennyt aikaakaan (tai no lähes pari tuntia) kun alkoi nousun lopun mukulakivet. Viimeinen huoltopaikka olisi mukulakivien ensimmäisen kolmanneksen jälkeen. Siinä todettiin huoltotiimin kanssa, että keli vaikuttaa hyvältä ja pysynee sellaisena ylös saakka. Tankattiin energioita ja jatkoin kisa-asulla, irtohihoilla ja tuuliliivillä.

Huoltotiimi suuntasi ylös Gotthard passiin odottelemaan ja minä jatkoin mukulakiviä. Viimeinen 8-9km ottaisi tunnin verran kevyimmällä vaihteella ja 60-70 kadenssilla junttaamista. Tähän asti mukulakivet eivät olleet häirinneet menoa ollenkaan, mutta aika pian huomasin ajavani tien reunan sadevesirännissä, aina kun se betoninen lähes tasainen kohta oli ajettavaa, eikä rystyset raapineet vuoren seinämää. Sadekin alkoi ja lämpötila laski vauhdilla, olihan ympärillä jo luntakin. Reilu neljä tuntia matkaa tehneenä, tuli ensimmäiset tunteet kisan raskaudesta. Intoilu oli onneksi jäänyt taakse, sillä olisihan tässä vielä yli 10h matkaa taitettavana.

2091m korkeuteen Gotthard passiin saavuttuani satoi ja lämpötila oli +7 astetta. Olin vähän viilentynyt, mutta todella onnellinen ensimmäiselle vuorelle fillarilla kiivettyäni. Korkeuskaan ei painanut kropassa ollenkaan, mikä olisi voinut meren tasolla asuvalle toimistotyöläiselle jo tässä vaiheessa tuntua. Jussi ohjasi sisään johonkin aulaan lämmittelemään, syömään ja pukemaan lisää päälle. Nyt alkaisi elämäni ensimmäinen lasku vuoristotiellä. Tai no, kävin minä ajamassa pari kilometriä serpentiiniä ylös-alas kämpän takana pari päivää ennen kisaa.

Lähdin ensimmäiseen laskuun mukamas varovaisesti, mutta eihän siitä mitään tullut, kun näkyvyys oli pitkälle, tie oli sopivan jyrkkää ja mutkat vain loivia. Serpentiiniä ei vielä ollut kohdalla. Annoin vauhdin kasvaa, kunnes säikähdin tuulen tartuttua korkeaprofiilisiin kiekkoihin ja laittoi pyörän väpättämän ja heilumaan sivusuunnassa. Vilkaisin pikaisesti mittariin ja siellähän oli 70km/h jo rikki. Tästä hiukan huolestuneena rupesin hidastamaan vauhtia jarruttamalla kevyesti. Huoli kasvoi, kun tuntui että pyörä ei hidastu ollenkaan, mutta lukkojarrutus on jo lähellä. Olin saanut vauhdin alas jo 60km/h, kun tuli kuiva tunnelinpätkä. Siinä sai sitten jarruteltua hiukan lisää ja ajamisen tuntuman taas hanskaan. Ajoasentoni tosin oli todella jännittynyt tuulen ja liukkaiden takia. Jossain vaiheessa mietin, että tässä täytyy pysähtyä huilimaan, kun kädet ja hartiat olivat aivan hapoilla. Lasku tuli n.1500m korkeuteen, fiilikset olivat tästä uudesta kokemuksesta taas huipussaan ja edessä oli parin kilometrin pätkä tasaista ennen seuraavaa nousua ylös Furkapassille aina 2436m korkeuteen. Vajaa tonni olisi taas kivuttavaa.

Seuraava nousu alkoi hyvillä mielin, olihan kelikin taas aurinkoinen ja erinomainen, kroppa lämmennyt, eikä käsiä ja hartioita pakottanut ollenkaan. Avasin takin ja heitin hanskat huoltojoukoille tien poskeen. Nousun alku meni tasatahtiin norjalaisen nuoremman miehen kanssa. Juteltiin niitä näitä ja hän näytti aidosti hämmästyneeltä, kun kerroin että takana oli ensimmäinen laskuni. Hän oli ajanut perässä ja kehui ajotaitojani. Tässä vaiheessa päivää tuntui huikean hienolta kuulla jotain tuollaista. Osaan ajaa alamäkiä, jees. Muutenkin oli kiva saada juttuseuraa. Harmikseni nuoren miehen reisi toimi vielä tässä vaiheessa omaani paremmin ja hän eteni pikkaisen reippaampaa tahtia.

Nousu Furkalle alkoi tuntumaan raskaalta. Nousun aikana rupesi 60 kadenssi ottamaan vasemman polven ympäröivistä lihaksista ja alaselkä jomottamaan reippaan oloisesti. Ihan uusia kipuja minulle. Ylemmäs kivutessa alkoi ohuempi ilmakin painaa hengityksessä. Pidin kevyen vaihteen aina niin pitkään, kunnes olin saanut kadenssin 90 tasolle, siis silloin kun tie edes vähän loiveni. Ihan kovin montaa kertaa ei vaihteita nousussa tarvinnut vaihdella.

Tämä nousu oli henkisesti kova, etenkin kun lopun tie, jossa sola jo näkyi, tuntui ihan loputtoman pitkältä. Pysähdyin heti ensimmäiselle parkkikselle, missä oli muiden huoltajia. Otin energiapatukan ja mutustelin sen ihmetellessä missäköhän Jussi ja Kaitsu olivat. Patukan syötyäni jatkoin matkaa. Muutaman sadan metrin päässä oli toinen parkkipaikka, jossa Jussi ja Kaitsu olivatkin kattaneet pöydän (=auton konepellin) lounasta varten. Oli geeliä, patukkaa, banaania, vaaleata leipää, vettä, elektrolyyttijuomaa ja urheilujuomaa. Olotilaani kuvaa ehkä se, että en muistanut ollenkaan Jussin sanoneen edellisessä huollossa, että ovat TOISELLA parkkiksella. Alkoi siis mäet painaa jalkojen lisäksi myös päässä. Pyöräilyä oli 119km takana, enkä oikein muista mitä tässä vaiheessa huollon kanssa juteltiin. Todennäköisesti puettiin ainakin vaatetta päälle vauhdikasta mutta viileää laskua silmälläpitäen.

Muistuttelin itselleni, että tämä on Extreme triathlon ja auringonpaisteessa hymyillen kohti alamäkeä. Koetin pyörittää kampia, jotta jalat palautuisivat, mutta välitykset loppuivat 60km/h vauhdin jälkeen ja nyt meno oli vauhdikasta ja mahtavaa. Pidemmillä suorilla tai sitten jarrutuksissa ja serpentiineissä ei paljoa kampia onnistunut pyörittelemään. Ei siis juurikaan koko laskussa. Tie oli kuiva ja mutkat näki aina pitkälle eteenpäin. Serpenttiinikäännöksetkin näki hyvissä ajoin. Ohitin jonkun asuntoauton ja pian hiillostamani Mersu vilkutti mutkan jälkeen ikkunasta että mene ohi. Tunnelma oli muuttunut todella nopeasti ja vauhdin hurma taisi viedä vähän mukanaan. Kaitsu kertoi myöhemmin, että eivät meinanneet päästä minusta ohi alamäessä, jotta kerkeisivät alas huoltopaikalle ennen minua. Tämän vajaa 10km serpenttiinien höystämän pätkän keskari oli yli 47km/h. Ihan hyvin tasamaan pojalle, mutta mietin että millaisellakohan vauhdilla kärkimiehet näitä laskettelee. Mäen alaosa oli 1750m korkeudessa ja viimeinen nousu alkoi heti pohjalta.

Viimeisestä noususta en paljoa muista, paitsi kivun ja täydellisen fokuksen wattehin ja kadenssiin, eli suunnitelman mukaiseen etenemiseen. Se sama norjalainen oli taas hetken juttuseurana, kunnes jäi jälkeen. Polveen ja alaselkään sattui niin paljon, että mietin että mitenköhän tällaiset vaikuttaa juoksuun. Tasaista ruttaamista eteenpäin vattien onneksi pysyessä vielä tasaisena. Ei siis mitään huolta, päivä on jo pitkälti yli puolen välin, vai onkohan se sittenkään? Kuvista olen nähnyt, että tie oli ajoittain todella kapea ja yhden Jussin kommentin muistan, suunnilleen. Jossain vaiheessa hän kertoi, että enää kuusi mutkaa jäljellä ja mäet on selätetty. Piristyminen oli kuulemma silmin nähtävää, kun tajusin että olen kohta kiivennyt ne kaikki kolme mäkeä. Viimeinen mäki oli onneksi myös lyhyt, kun Grimselpass on jo 2164m korkeudessa vastassa. Siellä taas leipää mutustamaan, viimeinen sellainen ennen juoksua. Montaa muistikuvaa ei tästäkään huollosta ole, mutta helpottunut olo siitä, että enää laskua, yksi reilu 100 korkeusmetrin loppunousu ja sitten juoksuun. Aurinko paistaa ja taas pääsee palauttelemaan pitkään pitkään alamäkeen.

Alamäen laskeminen oli jälleen aivan mahtavaa. Olinhan tähän mennessä oppinut jarruttamaan sopivan myöhään serpentiinimutkiin ja nojaamaan rohkeasti pyörää mutkissa. Mikäs tässä oli lasketellessa n. 25km alamäkeä. Tai niin siis reilu 8h matkaa taittaneena näin luulin.

Laskettelin mäkeä vauhdikkaasti alas, paketti hyvässä kontrollissa. Yhtäkkiä kokemattomuuttani ja todennäköisesti pitkän ja kovan päivän aiheuttamaa väsymykseltäni olinkin tilanteessa, jossa en olisi ikinä halunnut olla. Olin ajanut tunneliin, huomaamatta tunnelin suulla ollutta liukkaasta varoittavaa liikennemerkkiä. Vauhtia tunneliin ajaessa oli Garminin mukaan n. 60km/h ja sillä hetkellä jarrutin, koska tunneli. Juuri kun olin päästänyt jarruilta ennen tunnelissa olevaa mutkaa, vastaan tuli auto, kovaa ja juuri keskiviivan päällä. Säikähdin autoa ja koska kädet olivat edelleen jarrukahvoilla, refleksinomaisesti jarrutin – mutkassa. Tässä vaiheessa kuskista tulee luonnollisesti matkustaja.

Onnistuin juuri ja juuri väistää auton takakulman ja sen jälkeen minua kutsui betoni. Arvioni mukaan vauhtia oli jotain 40km/h kieppeillä. Tässä vaiheessa onneksi tunneli oli liukas ja se teki myös liu’ustani pehmeän. Matka vei vauhdilla tunnelin reunaan saakka, kunnes pysähtyi rysähtäen. Ensimmäiseksi nousin kanttikivetyksen päälle, vetäen pyörän mukanani. Siinä hetken tunnustelin, liikkuuko kaikki raajat ja hämmästelin, kun mihinkään ei satu. Miksi ei satu, mietin. Juomapullot ja geelit olivat pitkin tunnelia ja ketjut pudonneet paikaltaan. Nousin varovasti ylös ja keräsin pullot ja geelit, ettei seuraavat aja niiden päältä ja koe vastaavaa kaatumista.

Tulin hiljaksiin tunnelista ulos, laitoin ketjut paikalleen ja kävin pikaisesti fillarin läpi. Missään ei vaikuttanut olevan mitään isompia vaurioita. Kahvateipit olivat raapineet maata, samoin kuin kenkä, poljin, polvi ja selkä. Numerovyön klipsi oli tehnyt vähän pahaa selkään, mutta ei sekään sattunut. Revenneen jalan lämmittimen alla näkyi asfaltti-ihottumaa. Takaisin pyörän päälle ja matka jatkuu, tosin aika paljon maltillisemmin kuin aikaisemmin. Pari pyörää tuli ohi ja jättäydyin suosiolla heidän jälkeensä. Kaatumisesta ja sen tuomasta pysähdyksestä huolimatta oli alamäen keskivauhti lähes 43km/h ja huiput 78,1km/h. Kaikkea sitä ihminen keksii innostuttuaan tehdä.

Tulin pian viimeiseksi sopimallemme huoltopisteelle ja kerroin tapahtuneesta Jussille ja Kaitsulle. Siinä vähän turistiin ja todettiin että enää pikkunousu ja loppulurittelu T2:lle edessä. Taidettiin tässä vaiheessa vaihtaa kirkkaat ajolasit aurinkovisiiriin ja otettiin sadetakki pois. Nämä osoittautuivat virheeksi, kun viimeisellä 10km:llä iski kasvoille Suomen juhannus. Loppu painettiin siis hiukan alaspäin viettävää tietä päin ukkosmyrskyä. Vauhtia en saanut pidettyä edes 25km/h tasolla ja tässä kohdassa notkahti moraalikin. Viimeinen 10km pyörällä oli koko kisan heikoin hetkeni. Onneksi pian tulisi vaihto ja juoksu, jossa saisi taas uutta hyvää fiilistä tekemiseen. Fillariosuudella viihdyin 8h47min, eli hyvin ennalta arvioimaani 8-9h aikahaarukkaan.

T2 sijaitsi Brienzissä 567m korkeudella järven rannalla. Mitään maisemia ei tosin sen ukkoskuuron takia näkynyt. Vaihto sateessa oli myös henkisesti hankala paikka. Päätin vaihtaa kaikki vaatteet ja laittaa päälle pitkät juoksutrikoot ja paksun pitkähihaisen aluspaidan, koska tärisin kylmästä. Energian vähyys lienee edesauttanut tärinää. Vaihdossa meni ikuisuus, kun veti märkiä vaatteita pois ja kuivia kompressiovaatteita märälle iholle. Kundit auttoivat kaikin puolin ja Kaitsu oli maastopyöränsä kanssa valmiina lähtöön.

Kaitsu ajoi ensimmäiset 33km maratonista kanssani pitäen huolta juomisesta ja syömisestä. Juttuseura oli myös piristävää tässä vaiheessa päivää. Jutteluni kuulemma väheni aika ajoin matkan
edetessä. Juoksu alkoi 2,5km pitkällä jyrkällä nousulla, jonka olin jo ennakkoon päättänyt kävellä. Nousun jälkeen reitti meni vesiputouksen alta ja pysähdyin hetkeksi nauttimaan siitä maisemasta ja hetkestä, jonka olin videoilta aikaisemmin nähnyt. Se oli mukava hetki ja mahdollista vain, kun muistutti itselleen, että täällä ei olla ennätyksiä tekemässä. Tässä vaiheessa olin kuin uusi mies. Olo oli lämmin, moraali korkealla kun oli päässyt juoksemaan ja kelikin oli taas paranemaan päin.

Olin ymmärtänyt, että tästä eteenpäin aina 25km kohdalle juoksu olisi rennon letkeää ja kulkisi paljon järven rannassa. Kuinka väärässä olinkaan. Vesiputouksen jälkeen pystyin pitämään n.5min/km vauhtia vain reilun 10km verran. Reitti meni lähes koko ajan vähän tai paljon ylös-alas.

1h30min juoksun jälkeen alkoi jo jalka painaa. Juoksun tehomittarin wattilukema ja etenemistahti eivät olleet ollenkaan synkassa. Tämä kertoi armottomasti siitä, että askel ei ole enää kimmoisa ja tehoa menee hukkaan väärän suuntaiseen liikkeeseen. Tein kaikkeni hyvän juoksuasennon ja askeleen ylläpitämiseksi. Vauhti oli kuitenkin laskemaan päin ja tein päätöksen, että tästä edes kävelen kaikki jyrkät ylämäet. Alkuperäisen suunnitelman mukaan olisin kävellyt vain ensimmäisen 2,5km ja viimeisen 9km. Tässä kohtaa muutin kisasuunnitelmaani ensimmäistä kertaa. Huoli hiipi puseroon, että mitenkäs sinne huipulle asti päästään, jos nyt rupeaa jo piiputtamaan. Onneksi kyseessä oli vain hiipunut vauhti ja raskaus. Ei mitään sen pahempaa, ajattelin ja nautin maisemista. Matka taittui kuitenkin vielä ihan reippaasti ja tunnelmaa paransi tasaisin väliajoin vastaan tulevia selkiä, niitä oli kaiken kaikkiaan kymmeniä. Myös Kaitsun ylläpitämä jutustelu auttoi.

Raskas päivä alkoi painaa yhä enemmän. Jossain parinkymmenen kilometrin kohdalla on videolle tarttunut lausahdukseni ”Nyt painaa niin perkeleesti”. Ihan uusi tunne juostessa. Olen mä ollut puhki, mutta ei koskaan ole vielä painanut. Tunneskaala pitkän juoksun aikana oli laaja ja meni ylös-alas. Samaa kaavaa seurasi kuulemma juttelunikin määrä. Välillä fokus oli vain eteenpäin menemisessä ja olotilan sekä kipujen kanssa olemisessa. Välillä puolestaan huomasin nauttivani jolkottelusta ja maisemista hymyssä suin.

Suurinta huolta toi kokemani kylmyys. Ilma oli hyvä ja kohtuu lämmin, mutta minulla oli monesti kylmä. Se on merkki heikoista energiatasosta. Syöminenkään ei puolen matkan jälkeen enää kiinnostanut. Tässä vaiheessa alas meni vain geelit ja nekin tiukalla päätöksellä, että nyt se menee alas. Yhden banaanin taisin jossain välissä syödä. Jälkeenpäin huoltojoukkojen videopätkiä katsottuani, huomasin kundien jossain välissä jutelleen juomisen vähyydestä ja Kaitsun kommentin ”Kohta alkaa juottaminen”.

Energian ja nesteen kulumisen valvomisesta huoltojoukoille iso kiitos. Se olikin yksi heidän tärkeimmistä tehtävistä ja olin Jussille sanonut, että jos syöminen loppuu, pitää ryöveleistä ottaa kiinni eikä eteenpäin päästetä ennen kuin alkaa energia taas maistumaan. Muistan, että Kaitsu tarjosi minulle juomapulloa parin-kolmen minuutin välein ja otin siitä aina pienen huikan. Geeliä koitin muistaa ottaa parinkymmenen minuutin välein, mutta monesti sain muistutuksen Kaitsulta tai huomasin voimien vähentyneen ja kylmän hiipivän taas paidan alle. Ohittamiini kanssakilpailijoihin verrattuna, koin menoni kevyeksi. Kannustin jokaista, että huipulla nähdään, enää ei ole vaihtoehtoa. Muutaman tunnistin pyöräilyssä ohitseni vahvalla reidellä polkeneeksi. Näköjään Alppienkin kasvateilta voi reisi loppua täällä kesken.

Saavuttuani 33km kohdalle Grindelwaldin huoltopisteelle, oli kuvien perusteella juoksuasentoni vielä hyvä, vaikka tuntemukseni eivät tätä tukeneet. Aika monen muun touhun tai retkeilyn olisin viimeistään tässä vaiheessa loputtanut, mutta mielessä oli vain yksi targetti, ylös Kleine Scheideggille. Siinä ei väsymys tai mikään muu saanut tulla tielle. Jussi oli tsekannut meidän reput valmiiksi kisajärjestäjillä. Mukana piti olla juoman ja energian lisäksi lämmintä vaatetta, takki, housut, pipo, hanskat, otsalamppu ja avaruushuopa (rescue blanket). Tämän lisäksi halusin tyrkätä reppuuni Suomen lipun. Olinhan vasta toinen Suomalainen, joka Swissmanissa koskaan maaliin tulee ja ylpeä siitä.

Nyt oli Kaitsun vuoro pakata fillari autoon ja Jussin lähteä tarpomaan viimeistä etappia. Edessä oli arviolta 2-3h kävely, joka olisi tarkoitus kävellä rivakasti. Nousu iski kuitenkin heti kasvoille. Ai kamala miten jyrkkää se oli. Ensimmäinen pari kilometriä meni heti pohkeisiin ja etenemisvauhti näytti 4,2km/h. Mielessään sitä kauhistelin, että tätäkö tämä on loppuun saakka. Jussi teki ääneen pientä laskutoimitusta nousumetreistä ja etenemisestä todeten, ettei se voi tällaisena loppuun saakka jatkua. Pelkästään tämän kuuleminen toi pohkeisiin taas lisää voimaa. Jossain 3-4km kohdalla nousun jyrkkyys vähän helpottikin.

Porukka oli aika erilaisessa hapessa. Joku oksentelikin tien poskessa. Selkiä tuli edelleen vastaan, vaikka pari meni nousun aikana ohikin. Yksi ohittanut vastasi kannustukseeni, että on pakko juosta, kun kävely sattuu niin paljon. Matkanteko oli omalla raskaalla tavalla mukavaa. Maisemat olivat sanoinkuvaamattoman kauniita, laiduntavien lehmien kellot kolisivat joka puolella ja aina kun katsoi taakse, tuli mahtava fiilis tajutessaan, kuinka korkealle on tätäkin pätkää jo kavuttu.

Huippua kohti mentäessä alkoi voimat kuitenkin huveta jo pahasti. Olin edelleen pakottanut itseni syömään geelejä. Yritin myös puputtaa energiapatukkaa, kun ei enää juostu. Usean minuutin aikana sain neljänneksen patukasta syötyä ja luovutin. Otin taas geelin. Piristystä matkaan toi kisajärjestäjän huoltopiste. Tankkasin juomapussiini vajaan litran ja mietin, uskaltaisinko syödä jotain niistä kaikista pienistä herkuista mitä oli tarjolla. Kokeilin suolatikkua ja ai että se maistui mahtavalta. Se oli uskomatonta, miten hyvältä pieni suolainen suupala voi saada miehen tuntemaan. Kaikkea tällainen pitkä päivä tuo mukanaan. Söin niitä lisää ja fiilis nousi.

Huoltopaikan nainen sanoi, että kolme varttia matkaa maaliin. Lähdimme jatkamaan matkaa taas paremmalla fiiliksellä. Vatsa tosin oli eri mieltä, alkoi jatkuva röyhtäily ja pien sadattelin tyhmyyttäni. Nothing new on race day! Onneksi ei tullut mitään röyhtäilyä pahempaa. Aika pian alkoi hapottaa, painaa, kivut nousta pintaan ja kaikkea muuta. Naamakin taisi ruveta vähän kalpenemaan ja jutut olivat aika lailla loppu. Onneksi Jussikin vähän puuskutti.

Tässä vaiheessa minua vei eteenpäin vain päämäärä. Minähän tulisin sinne maalin menemään, tavalla tai toisella. Ennen kisaa olin vetänyt rajan siihen, että keskeyttää saa vain, jos sattuu niin paljon, että rupeaa näkö lähtemään. Ei lähtenyt ja minä jatkoin. Jussin kuvaama videopätkä parisataa metriä ennen maalia näyttää kalpean roikkuvan pään, ja muistan keskittyneeni vain päämäärään ja siihen mihin astun seuraavan askeleen.

15 tuntia ja 4 minuuttia myöhemmin, josta viimeiset 2h5min loppusuoralla, tai siis loppunousussa, aukeaa edessäni Swissman lippujen viitoittamat viimeiset kymmenet metrit. Ventovieraat ihmiset kannustavat minua lehmänkellojen kolistessa. Siinä joukossa on myös jokunen niistä noin 70:stä maaliin ennen minua kerenneestä kilpailijasta huoltajineen.
Kaivan jostain vielä muutaman juoksuaskeleen, nostan kädet nyrkissä kohti taivasta ja huudan, tai oikeastaan karjun ja itken yhtaikaisesti.

Seuraavana aamuna jaettiin finisher paidat ja oli palkintojenjaon aika. Kolme parasta miestä ja naista nostetaan joukosta esiin. Nopein saa kultaisen samppanjapullon ja sitten he saavat aplodit muilta kilpailijoilta, huoltojoukoilta, yleisöltä ja järjestäjiltä. Seuraavaksi aplodit annetaan kaikille maaliin saakka päässeille kilpailijoille, sitten huoltojoukoille ja lopuksi myös kisajärjestäjille. Paras palkintojenjakoni koskaan.

Kilpailupäivä oli unohtumaton kokemus yhdessä huoltojoukkojen kanssa, joka on vaikea pukea sanoiksi. Swissmanin finisher paita on ensimmäinen laatuaan, jota kannan päälläni ylpeänä. Haluaisin suositella tällaista kilpailua ihan kaikille, mutta todellisuudessa teen sen vain erittäin harvalle. Se mitä suosittelen ihan jokaiselle, on omien rajojen etsiminen ja niiden yli puskeminen.
Löytyy ne rajat sitten triathlonista, jostain muusta urheilusta, työelämästä tai vaikka vapaaehtoistyöstä. Omien rajojen ylittämisen tunne kaiken sen eteen tehdyn työn jälkeen on tunne, jonka soisin kaikkien joskus kokevan.

—————————————————————-

Mikolle onnittelut uskomattoman hienosta suorituksesta! On se teräsmies, ei voi muuta sanoa. Kiitos vierailusta blogissani ja siitä, että jaoit inspiroivan tarinasi. Uskon, että monet lukevat sen mielenkiinnolla ja huokaillen: kunpa minäkin jonain päivänä. 🙂

0

About the Author:

  Related Posts

Add a Comment