Epätoivo vs euforia = tunnelmia 2,5 viikkoa ennen Frankfurtia

Viimeiset viikot ollaan menty otsikon mukaisissa tunnelmissa. 2,5 viikkoa Frankfurttiin ja mun mieli seilaa epätoivon ja euforian, riemun ja äärettömän onnellisuuden välillä. Kroppa on väsynyt, kuten mielikin, sitä ei voi kiistää. Nyt ollaan treenattu jo pidemmän aikaa kovaa ja korkeelta ja etenkin viimeiset viikot on ollut tosi raskaita. Kun kroppa on fyysisesti tosi kovilla, alkaa se vaikuttaa päähänkin. Kun lähestulkoon jokaiseen treeniin pitää mennä beastmode-asenteella, että kropasta saa pitkän kovan treenin irti, alkaa pääkoppa ajan kuluessa piiputtaa.

Tänään treeneissä oli hyvä esimerkki tästä. Edessä oli 6x10min Z3-tason pyöritystä trainerilla, lyhyillä tauoilla. Hyppäsin pyörän päälle ja lämmittely meni hyvin, mutta ekan vedon alkaessa alkoi jaloissa tuntua tuttua väsymystä. Niitä pakotti, watit ei meinannut millään pysyä haluamallani tasolla (185-199w). Tällaisia tuntemuksia tuli viime viikolla 2/3 pyörätreenin yhteydessä ja joka kerta uidessa. Luojalle kiitos juoksu kulkee ja pitkät nopeat juoksutkin kulkee aika vaivatta (tietysti jos edellisenä iltana on pitkä ja rankka vääntö trainerillä niin ei tietysti alle 12 tunnin kuluttua aamulenkki ihan ilmaiseksi tule). Kun watit ei meinaa pysyä ja vetojen ajat altaassa painuu liian pitkiksi, mieli alkaa väistämättä kyseenalaistamaan omaa kuntoa ja valmiutta Frankkiin. Mä tuun vihaiseksi itselleni ja epäluuloiseksi = oonko mä treenannut tarpeeksi, tarpeeksi kovaa, noudattanut ohjelmaa. Olisiko talvella kuitenkin pitänyt yrittää saada vähän enemmän tehoja irti koneesta. Tulee epätoivo = mä en ikinä pääse Frankissa maaliin. Sunnuntai 5.7. tulee olemaan ihan hiton pitkä päivä, oonko mä valmis siihen!!

Tekis mieli luovuttaa ja siirtää tavoitetta vuodella = en mä ole valmis. Itkettää, kiukuttaa ja raivostuttaa. Mä heitän juomapullon maahan, potkasen seinää tai aiheutan itselleni jotenkin muuten kipua kun ketuttaa niin vietävästi. Parhaita keksintöjä on ollut syömisen lopettaminen. Jos treeni menee huonosti niin voin olla koko päivän syömättä rangaistakseni itseäni. [jep näistä tempuista palaudutaankin sitten viikko, ihan hirveen järkevää].

Mutta…

Äsken viimeksi trainerin päällä, musan pauhatessa korvissa, 3/6-vetoa tehdessäni, mä mietin = MITÄ HELKUTTIA MÄ VALITAN?! Mähän elän unelmaa! 2,5 viikko Frankkiin, mun kroppa on elämäni kunnossa, mä saan treenata niin paljon kun mä haluan, mä olen juuri mennyt naimisiin elämäni miehen kanssa – mun asiat on ihan älyttömän hyvin. Reidet huutaa, veri kohisee korvissa ja sydän hakkaa tuhatta ja sataa rinnassa ja mä voin hyvin! Mä jaksan vääntää kampea lujaa, mä jaksan uida kova ja juosta pitkälle. Mä tulen selviämään Frankista! Mä katon mun reisiä ja laulan biisiä ääneen: mä oon niin hyvässä kunnossa, että mä ylipäänsä pystyn tollaseen kreisiin suoritukseen. Matka ei mua tapa vaan vauhti. Mä tuun vaikka kävellen sen maaliin.

Silmistä näkyy beastmode – lujaa painetaan

20150616_200145

Näin mulle useimmiten käy – saan käännettyä ajatukset negatiivisista positiivisiksi. Pystyn jollain tapaa järkeillä, että mun täytyykin olla väsynyt. Jos mä en olisi, mä tekisin jotain väärin. Treenin pitää purra, väsymyksen pitää kumuloitua, että kehitystä tulee. Jos watit ei pysy, ei voi mitään. Tällöin mä rupean vaan miettimään, että lihaksissa pitää tuntua. Lopetan wattimittarin tuijottamisen ja keskityn siihen , että reisiin sattuu, koska niin kauan kun niihin sattuu, mä treenaan tarpeeksi lujaa. Lihakset kehittyy, lihaskestävyys kasvaa. Sama altaassa. Jos ajat painuu, niin mä siirrän mun huomion siihen, että käskytän käsiä pyörimään ja vetämään niin lujaa kun ne vaan jaksaa, ”KUMULOI SITÄ VÄSYÄ, PITÄÄKIN TUNTUA” –huudan itselleni mielessäni. Kyllä se vauhti sieltä tulee, kun ajetaan volyymia alas ja on aika herkistellä. Näin mä siis ainakin uskon mitään itseni valmentamisesta tietämättä – mä olen jättänyt ne asiat jo viime syksynä Jarno Piikille. Jarno on koutsannut mua koko vuoden ja piiskannut eteenpäin. Se tekee ihan älytöntä tulosta, ainakin uintitestien ja juoksukisojen perusteella. Ollaan sovittu, että Jarno jatkaa mun valmentaja tästä eteenkin päin ja tuli Frankista mikä tahansa tulos, niin eteenpäin menty harppauksin enkä voisi kuvitella iteslleni parempaa valmentajaa.

Mua motivoi biisit. Mä huudan, laulan ja biletän parhaimmillaan pyörän päällä. Sillon fiilis on ihan euforinen ja mä oon jossain viidennessätoista taivaassa. Alla mun tän hetken lempibiisejä. Voi kun näkisitte mun mielen maisemaan näiden soidessa 😀 Mä tuijotan mun reisiä ja käskytän niitä kovempaan puristukseen ja mietin mitä erikoisempia asioita.

1. Speedin (Rick Ross)
2. Doomsday (Nero)
3. Hardtechno Anthem
4. L.O.V.E (K-System)
5. Walls inside us (Black Light Discipline)
6. Faster Harder Scooter (Scooter)
7. Voodoo People (The Prodidgy)
8. Stronger (Britney Spears)
9. You Drive Me Crazy (Waldo’s People)
10. Breathe (The Prodidgy)

Mulla pyörii parisen sataa biisiä koko ajan sporttilistalla ja noi on tosiaan oman henkilökohtaiset parhaat palat. Kaikki motivoi jollain tavalla (jep, toi Britneyn Strongerkin!!) 😀

Mutta tässä fiiliksiä pari viikkoa ennen h-hetkeä. Naimisiinkin tässä on ehditty ja nykyään tottelen sukunimeä Koistinen. Häistä lisää tulevissa blogauksissa, kun saan kuvamateriaalia illasta. Ja olenhan mä aloittanut uuden duuninkin. Siitäkin myöhemmin lisää. Nyt, pyydän jo anteeksi kaikilta, jotka mun tielle osuu seuraavan parin viikon aikana. Aika hermoraunio triathlonisti yrittää selviytyä menettämättä totaalisesti hermoja. Ja Tatu, mä tiedän etten ole tällä hetkellä helpoin puoliso. Koita kestää vielä hetki <3

Viime viikonloppuna starttasi Finntriathlon-kisat. Tatu kävi Vanajanlinnassa kisaamassa sprinttimatkalla ja toi kotiin M30-ikäluokan pronssia. Kuvassa kurvataan maalisuoralle – beastmode!

IMG_20150614_152140

Yhdistetyllä häämatkalla ja korkeanpaikan leirillä

IMAG1330

Similar Posts