Kammen pyöritystä: SM-tempo ja SM-maantie

Ensimmäiset pyöräilyn arvokisat on nyt takana. Viikonloppuna kisattiin Riihimäellä SM-tempo perjantaina (32,5km) ja SM-maantie lauantaina (108km). Aamulla herätessä oli kyllä niin rekan alle jäänyt olo, kroppa aivan solmussa ja pääkin oli ihan kummallisen oloinen. Lauantaina tuli vedettyä varmaan kovin suoritus ikinä.

Pyöräkisat on itselle aina toisenlaisen jännityksen paikka kuin triathlonkilpailut. Periaatteessa minun tulisi lähteä niihin paineettomana, sillä minulla ei ole menestysmahdollisuuksia eikä sisältä tulevia sijoituspaineita. Silti ne jännittää ja suurimmat paineet otan siitä, tulenko viimeisenä maaliin ja nolaan koko tiimin. Ja toisaalta, tiedostaen oman pyöräilytaustani saan paineita ihan pelkästään porukassa pysymisestä. Riihimäelläkin reitillä oli muutama kovempi ylämäki, joihin temmottiin tietysti satalasissa. Kärki ja vahvat ylämäkipolkijat ottivat hyvin eroa, jonka sain joka kierroksella tempoa kiinni (sykkeet katossa pitkästä jyrkästä ylämäestä ja siihen päälle kunnon tempoajo -> oli hapottavaa menoa). Onneksi muutama muukin jäi mäissä ja sain aina vetoapua. Etenkin toisella kierroksella pääjoukon eron kiinni kurominen oli aikamoisen tuskan takana, sillä pääjoukko otti ihan kunnon eron. En nyt muista kuinka monta kilometria sitä saimme polkea kiinni, mutta varmaan sellaiset ~10km, jos ei enemmänkin.

SM-tempo (sij. 19/28)

Myönnettäköön, että tempoon tuli lähdettyä vähän alivalmistautuneena. Henkisesti en ollut tikissä ja toisaalta fyysinen valmistautuminenkin olisi voinut olla vähän viimeistellympää. Henkinen alivalmistautuminen johtui ihan vain siitä, että kilpailu jännitti enkä nähnyt mitään mahdollisuuksia hyvään suoritukseen (verrattuna kilpakumppaneihini). Lähdin siis jo valmiiksi lannistuneena. Tavoitteena minulla oli ajaa lujaa ja toivoa, että en ole viimeinen. Henkisen kovuuden puuttuminen näkynee suorituksessa ja toisaalta tein vääriä strategisia valintoja ihan syystä, että en oikein tiennyt miten reitin eri kohdat olisi pitänyt ajaa.

Matkaa tuli 32,5km ja se tuli ajettua 35.6 keskarilla, sykkeet avg173. Huutelin startissa Rosalle, joka starttasin 1min minun jälkeeni, että muista kannustaa, kun ajat ohi. Rosa ei ihan saanut kiinni, mutta ei se kaukana ollut! Alkumatkasta menin todella lujaa, joka kostautui etenkin reitin keskivaiheilla. Uuden henkisen nosteen sain noin 10km ennen maalia ja kampi rupesi pyörimään vähän paremmin. Tuskallinen matka tuo 32,5km oli, se on pitkä aika ajaa satalasilla. Raastavaa.

Kuva Kai Patjas. Kurotusta? Ennen tempoa satulaa piti ottaa 3cm taaksepäin, että menee pyörä tarkastuksesta läpi. Asento myös muihin verrattuna hyvin pysty, triathlonistille siis tyypillinen, kun tuossa asennossa pitää jaksaa pysyä tunti toisensa perään.

SM-temmon positiiviset: henki ei loppunut vaan reidet. Olen vihdoin päässyt siihen tilanteeseen sekä pyörässä että juoksussa, että henki riittää. PK-kunto alkaa olla jo sillä tasolla, että voimaa voi alkaa enenevässä määrin harjoittaa ja nopeus on myös voimasta kiinni. Tähän asti minulla on aina tullut sykkeet vastaan, vaikka jalat olisivat jaksaneetkin.

Löysin myös uuden tarpeen: levykiekko. Nyt alkaa ruikutus, sillä onhan se aika makee (sillä ei ole mitään väliä ajanko tarpeeksi lujaa, että siitä olisi mitään hyötyä, mutta placeboa placeboa :D). Kuuluin ainoisiin naisiin, joilla ei ollut umpiota takana ja tämä täytyy ehdottomasti ensi vuoden kisoja ajatellen korjata. Ehdottomasti.

Temmon voitti ylivoimaisesti kukas muukaan kuin Lotta Lepistö! Nainen on kovassa kunnossa, mahtavaa!

SM-maantie (sij. 11)

Lähdin aivan mielettömissä endorfiini-agnsta –fiiliksissä Riihimäeltä kohti Espoota perjantaina temmon jälkeen. Olotila oli aivan mielettömän mahtava ja pää oli ihan pilvissä loppuillan. Koukkasin huoltsikan kautta ja aloitin tankkauksen kohti seuraavan päivän maantie-etappia. Mehua, proteiinijuomaa ja sämpylä. Kotona kunnon iltapala, autoon maantiepyörä ja normikypärä. Venyttelyt, nesteytystä, hiilaria ja aikasin nukkumaan. Sain ihan rauhassa valmistautua ja meditoida Tatun ollessa Latviassa polttarireissulla.

Lauantai valkeni aurinkoisena ja pysyikin sään osalta kauniina ja kisaan sopivana. Riihimäellä otettiin lämpöä Focus Ladies-porukalla, moikkailtiin tuttuja, vaihdettiin kuulumisia ja kisatunnelmia. Lähtökarsinassa lähtölupaa odottaessamme puhua pulputin jännityksestä makkaroista ja mistä kaikesta muusta päähän pälkähtävästä asiasta sen kanssa joka vaan suostui kuuntelemaan (vaikka jutut kuuli varmaan koko pyöräkunta, pahoittelut :D).

Focus Ladies alkulämmöllä

Lähtökäskyn jälkeen ajoimme n. 1,5km huoltoauton perässä, kunnes saavuimme edellisen päivän temmon lähtösuoralle, jossa huoltoauto kiihdytti edestä pois. Siitä sitten alkoi todellinen päivän työ. 3 kierrosta, yhteensä 108km. En tiedä miten sitä matkaa kuvaisi, niin monet tunteet epätoivosta, pelkoon, äärimmäiseen väsymykseen, luovuttamiseen ja toisaalta niihin mahtaviin tunteisiin, kun tuli onnistumisia. Matka oli pitkä, monivaiheinen ja raskas. Jo toisella kierroksella alkoi ylämäkivetojen jälkeen tuntua reisissä tuttua tunnetta: alkoi voimat loppua. Väsymyksen ja totaaliloppumisen tunteen välillä on selvä ero ja jo tässä vaiheessa alkoi tuo armoton tunne pilkistellä.

Kilpailun ensi metrit takana ja naiset ajaa huoltoauton perässä.

Naiset tekivät jatkuvalla syötöllä irtiottoja ja niihin piti aina vastata. Putkelle, täysiä spurtti välillä ylämäkeen, alamäkeen ja tasaisella. Spurteista pitää palautua nopeasti, niihin täytyy olla jalkaa vastata ja niiden jälkeen on oltava voimaa jatkaa tiukkaa ajoa, muuten tippuu. Etenkin kaksi pidempää ylämäkeä meinasi koitua kohtalokseni, kun ei vaan vielä reisissä voimat riitä pysymään perässä. Mutta tämän johdosta tulikin toisella kierroksella yksi kisan mahtavimpia fiiliksiä, kun kilometri toisen jälkeen temmottiin etenkin seurakaverini Tuulikin kanssa pääjoukkoa kiinni. Jotenkin minulle jäi sellainen fiilis, että Focus teki näissä kohdissa aina hirveästi työtä. Mutta eipä se tempoaminen haitannut, kun ei lopussa kostautunut esimerkiksi totaalisena tippumisena porukasta. Reidet kiittää ja oma pyöräkunto ottaa taas harppauksia eteenpäin.

Mokasin aika hyvin toisella kierroksella, kun olimme juuri saaneet pääjoukon kiinni. Huokasin helpotuksesta ja annoin jalkojen vähän levätä. Jäin liian taakse jutustelemaan kilpakumppanin kanssa omista kisakokemuksista ja muistin mainita myös käteeni saamastani rakosta, kun yhtäkkiä kärki otti taas irtioton. Ja niin minä jäin taas pääjoukosta ja sain tempoa sen kiinni. :D Ensi kerralla suu kiinni eikä jaata niitä rakkokertomuksia.

Vikalla kiekalla kärki lähti omille teilleen ensimmäisessä kovemmassa ylämäessä. Lepistö, Pensaari, Saarelainen, Vainionpää ja Väinölä menivät menojaan. Pääjoukko lähti yrittämään kuroa eroa kiinni, mutta liian monella meistä oli reidet jo tyhjät. Siispä ajoimme kovaa vauhtia kohti maalia ja tulihan se 108s kilometrikin lopulta vastaan. Minulle voitto oli jo se, että pysyin pääjoukossa ja selvisin maaliin. Nyt vähän harmittaa, etten suhtautunut kunnianhimoisemmin. Paremmalla strategisella ajolla muutaman viimeisen kilometrin osalta olisin mahdollisesti voinut napata pari sijaa vielä. Jalkoja oli jäljellä, joten paremmin ajoitettu ja paremmasta sijainnista tehty loppukiri olisi saattanut antaa tulosta. 9 sija oli puolen pyöränmitan päässä. Mutta se siitä, ei kannata jossitella, vaan kerätä ensi vuonna rohkeus ja uskoa enemmän omaan tekemiseen. Tämä kausi on näyttänyt, että en ole ihan heittopussi pyöräkilpailuissa ja sitä myöden varmasti omat ambitiot kasvavat ja myös luottamus omaan tekemiseen.

SM-kilpailut toimi järjestelyiden osalta mahtavan hyvin. Yksi kilpailuiden parhaista puolista on nähdä pyöräkavereita. Ilman hyviä tyyppejä tämäkin olisi hirveän tylsää. Oli kivaa nähdä pitkästä aikaa omien seuralaisten lisäksi Rosaa ja Rosaa perhettä sekä koutsi-Jyrkiä, Piaa, Mallorcan leririllä olleita pyöräilijöitä ja heidän vanhempiaan sekä muita vielä vähän tuntemattomampia pyöräilijöitä. Uusia tuttavuuksiakin taas tuli. Suomessa on upea pyöräperhe ja on erittäin hienoa olla osa sitä.

Mitä seuraavaksi? Itsellä seuraava koitos on pääkisani Finntriathlon Joroinen, jonne on tarkoitus mennä mittaamaan vuoden aikana tehdyn työn tulos. Tässä on kuitenkin perheen toisella triathlonistilla kauden pääkisat välissä – suuntaamme ensi viikonlopuksi Frankfurtiin, jossa Tatu, Sami ja Jarno vetäisevät Frankfurtin Ironmanin. Ihanaa päästä taas Ironman-tapahtumien humuun, ne ovat aivan mahdottoman hienoja ja isoja tapahtumia. Vatsassa alkavat myös perhoset jo miesten puolesta lennellä.

Lopuksi, lämpimät onnittelut tuplamestarille: Lotta vei myös lauantain kilpailun!